Ulkoboulderointi

Karpolla on kasi aa – Suomikiipeilyn uutisia osa 3/2021

SUOMIKIIPEILYN UUTISIA OSA 3 / 2021

Kevään vaihtelevat kelit eivät välttämättä ole hellineet lähetystyön tekijöitä, mutta tuttujen nimien osalta myös tällä saralla ollaan jatkettu hienojen sendien merkeissä. Toivottavasti kaikki pitävät peukut ja varpaat pystyssä, että touko- kesäkuuhun saataisiin jonkinlainen viileä virtaus tahi takatalvi ilman lunta.

ACCESS-Asiat
Access-kuvioissa ei tällä kertaa suuria draaman kaaria, mutta erityismainintana Karpo-osasto haluaa mainita Anssi ”Bagsie” Laatikaisen urakoinnin ja access-työn varsinkin Ahvenanmaalla. Karpojen korviin on kantautunut vinkkejä siitä, että kyseinen pitkänlinjan kiipeilijä, herrasmies ja perheenisä on myyräntyöllään ollut vahvasti vaikuttamassa siihen, että esimerkiksi legendaariselle Grottanin alueelle on nykyään mahdollisuus ajella autolla perille ja linkoa padimeri vaikkapa Normipäivän alle. Tien varressa on lähes vapaaehtoinen tienkäyttömaksuboxi, jota olisi enemmän kuin suotavaa käyttää mikäli kapuilu ja varsinkin autolla ajo kiville Ahvenanmaalla kiinnostelee. Samainen herrasmies on puuhannut saarelle myös valtavan määrän uutta kiivettävää ja tehnyt näistä uusista alueista laadukkaat topot 27cragsiin. Merkillepantavaa on, että nimetön lähde mainitsee Anssin lahjoittaneen topoista tulevat tulot paikalliselle kiipeilyseuralle, jotta lähestymisasioita tienkäyttöineen voitaisiin kehittää myös tulevaisuudessa. Toivommekin, että tämänkaltaista hyvin toimivaa yhteistyötä voitaisiin kehittää tulevaisuudessa myös muualla päin Suomessa?

Kansainväliset lähetystyöntekijät
Terveydenhuollon kevätretki jatkuu keväisessä Espanjassa (tarkemmin Chulillassa) väkevissä merkeissä. Retkueen pidempi osallistuja Marjut Ahlström jatkaa 8apareiden tikkaamista vankalla tahdilla. Viime uutisoinnin jälkeen tikkilistalle ollaan lisätty 40m pitkä tasaisen vaikea ”El Ramallar” ja viimeisimpänä boulderikkaampi ”Altos, guapos y fuertes”. Jälkimmäisen osalta niitettiin satoa viimeisten parin vuoden aikana talviin osuneista voimatreeneistä, joilla on tarkoitus saada tasaista tasonnostoa mielityyliin hänkimmässä Rodellar- ja St. Leger kauhnomisessa. Tällä retkellä ei ole tarkoitusta ottaa työn alle mitään superprojekteja, vaan ennemminkin nostaa perusmukavuusredpointasoa 7c+:sta 8a:han. Ilmeisen hyvin toimii… Retken kärppämäisempi osallistuja Maija Sipi on keskittynyt ennemminkin määrään ja saittaamiseen tanakalla 7b-osastolla. Toki listalta löytyy myös tuomionpäivänpituinen ”Super Zeb, 7c”. Mitäköhän tapahtuisi, jos Maijakin alkaisi oikeasti työstämään reittejä. Neitojen autojen keulat suuntaavat Chulillan jälkeen vielä ainakin Rodellariin, josta jäämme odottaman uutisia innolla!

EDIT: Juuri saamamme tiedon mukaan Maija olikin saanut sendittyä ensimmäisen 7c+ reittinsä nimeltä ”Siembre Se Puede Haser Menos”. Karpot onnittelee! 😉

Sjömanin maailmanmatkaajapariskunnan kauniimpi puolisko Anna käytti kevään kuntopiikkinsä loppuvaiheen hyvin ja kruununa pohjalle tikkaantui Leoniodion yhdellä hienoimmista kallioista Elonassa klassikko ” Venganza del Silencio, 8a”. Kyseistä massiivisen jyrkkää ja jopa bathangin sisällään pitävää reittiä itsekin ihastelin taannoin, mutta pupu pujahti pöksyyn. Innolla jäämme odottamaan miten jo koto-Suomeen saapunut Anna käyttää massiivisen kestävyyskondiksensa täällä hyödykseen.

Opiskelupaikkakunnallaan uuden lempinimen ”The Finnish Machina” saanut entinen unelmävävy Sami Koponen jatkaa kunnon kohotustaan Saksassa tiukoin ilmein. Listalla ollaa siirrytty jo 8b+ tasoon ja tiukemmatkin tuntuvat hyvältä. Sormet ovat hiukan vihoitelleet ja kotimaasta toivotaankin onnentoivotuksia, että sormet kestävät pokettirallia vielä muutaman kuukauden ja listalle saadaan jopa yhdeksännen vaikeusasteen tikkejä 😉

Kotimaan köysirintama
Köysirintamalta ei vielä viileähkön jakson jälkeen ole valtavaa määrää tikkejä tullut. Aina kovassa kunnossa oleva Emilia Venäläinen tiputteli kuitenkin vakuuttavan näköisesti Angelniemessä brutaalihkon ”Ekoterrorin, 7c”. Uskommekin, että kyseinen leidi nostaa tällä kaudella tasoaan vielä entisestään, sillä nykyinen taso näyttää tulevan suhteellisen mukavuustasolla ☺

Kuten jo viimekertaisessa pohdinnassa pohdimme, on treenaaminen ihan yliarvostettua. Ainakin 25-vuotiaille Etelä-Karjalalaisille salskean ponteville vuorikiipeilijäuroksille. Juho Knuuttila niittää talven levon aikana kerätyillä voimilla reittiä reitin perään. Herran ekana kasina antautui Haukkavuorelta Martin Nugent -klassikko ”Kultakuume, 8a” ja heti samoilla lämpimillä napakahko vuosien varrelle keskusteluakin herättänyt ”Autio-Suihkonen, 7c+” Mustavuoressa. Jälkimmäisen osalta Juho käytti nykypäiväisiä köysitekniikoita ja klippasi hupsankeikkaputoamisia aiheuttaneen kruksipultin pitkänä jatkona, joka oli teipattu sivulle jo ennen kruksia. Toimi kuulemma kuin väärä raha. Vähintään 7c+, ellei jopa 8a tasoisen videotallenteen Juhon Kultakuumeen noususta tallensi videolle toinen väkevä vuorikiipeilijähurjapää Lauri Hilander.

Sitten siirrymmekin bouldereille…

Oulun tienoo
Oulu, tuo väkevien possejen synnyinkaupunki. Tänä keväänä kyseisestä kaupungista kiipeilyrintaman nuoriso-osaston kärkeen nousee 15-vuotias nuorukainen nimeltään Taavetti Rautio. Kyseinen voimanpesä aloitti kiipeilyn 12-vuotiaan lopetettuaan telinevoimistelun. Tutustumissetit Oulun kiipeilykeskuksella vievät mukanaan ja parin kerran jälkeen sälli oli koukussa. Viime kesä (2020) oli eka kesä ulkona, mutta se meni vielä tutustumisen merkeissä (vaikkakin taso nousi syksyyn mennessä 7C boulderiin). Taavetin mukaan voimatasot saattoivat olla jo tuolloin hiukan paremmat, mutta rutiini ja tekniikka eivät vielä ihan kulkeneet käsi kädessä hauiksien kanssa. 

Taavetti ja Lada miestä kuljettaa assis 8a+ (Kuva: Tea Tanskanen)

Talven aikana treeni piti sisällään paljon tekniikkaa ja Moonboardia. Intoa löytyy oululaisittain enemmän kuin tarpeeksi ja henkilökunnan sekä kanssakiipeilijäaikuisten onkin pitänyt laittaa otelautaan ja campukseen K18 tägi, jotta into ei aiheuta pysyväisluonteisia haittavaikutuksia. Joka tapauksessa keväällä Taavetti aloitti Kotikiven Luohuan 7C osastosta, mutta suhteellisen nopeasti kannikat istahtivat Autonurkkaukseen ”Lada miestä kuljettaa assiksen 8A+” lähtöotteiden alle. Kolme sessiota ja urmakas ensimmäinen kasi! Taavetti pohti, että osansa oululaisten väkevään joukkoon voi olla dedikoituneella harrastajaporukalla, jotka ovat äärimmäisen innostuneita ulkokiipeilystä ja sen tartuttavat myös uusiin harrastajiin. Lehtolalta saa kuuleman mukaan parhaat projektointivinkit, mutta kysymykseen ”Kumpi voittaisi painissa, Tuukka vai Jani?” ei tullut kahta tuumausta: Tuukka ilman muuta, vaikkakin tuo matsi olisi kyllä kiva järjestää. Olen samaa mieltä, voisimme striimatusta painimatsista vaikka hiukan maksaa ☺. Taavettia voi seurata IG:ssä nimellä: @taavettiaatos

Pienenä ”storm warning” -osaston juttuna mainittakoon, että myös porojen seasta ponnistava Ville Miettunen (Instassa @villemietui) kannattaa asettaa seurantaan. Tämä rovaniemeläinen ex-hiihtoseppä oli innostunut kiipeilystä vasta parisen vuotta sitten. Kun viime talvena uusi mainiolta näyttävä kiipeilyhalli Väki avasi ovensa, monot vaihtuivat oitis kiipeilykenkiin ja Ville otti kiipeilyyn kolmen kuukauden tehokuurin ja asetti tavoitteekseen 8a -tason. Treeniputken jälkeen kaveri huomasikin, että treenit näyttivät tosiaan purreen ja myös pihakiipeilyt tuntuivat olevan ihan uudella tasolla. Jo heti alkuun taittui parit Rollon 7c -klassikot, jonka jälkeen kaveri yllätti itsensä ”Namblan” 8A topista! Tällä hetkellä Ville vaikuttaa Italian maaperällä ja ilmeisesti nyt olisi vuorossa kahdeksas vaikeusaste sporttikiipeilyssä! Karpot nostaa hattua ja pitää paukkuja pystyssä! 🙂

Keskimmäinen Suomi
Kun Koposen Sami tienasi Saksassa uuden lempinimensä ”The Finnish Machina”, täytyy entinen ”Unelmavävy” titteli jakaa eteenpäin… Karpojen ehdotus tittelin haltijaksi löytyykin Jyväskylästä, nimittäin Veikka Volotinen edustaa mitä parhaimmalla tavalla tämän arvonimen sisältöä. Äärimmäisen miellyttävä, kohtelias, komea, älykäs, vahva… listaa voisi jatkaa loputtomiin.. Tämä kaveri olkoon siis arvonimensä ansainnut!

Eräs osoitus kaverin edesottamuksista on upean uuden boulderin avaaminen Joutsaan. Kivi on alunperin legendaaristen Kaukon veljesten bongaama pellon keskellä makaava järkäle, jolle jostain syystä veljesparivaljakko ei keksinyt tuolloin käyttöä. Myöhemmin Nurmisen Aki iski silmänsä linjaan ja hahmotteli jo muuvejakin. Veikalle reitti esiteltiin jo 2017, mutta vasta tuolloin tekemistä ei voinut kuulemma vielä projektoinniksi kutsua. Vuonna 2019 Veikka kävi ensimmäistä kertaa tosi mielellä reitin kimppuun Unkurin Ilkan kanssa. Tänä keväänä taas Veikka sai kaverikseen väkivahvan Hurtigin Jeren, jolloin palaset alkoi todella loksahdella paikoilleen. ”Reittihän on aika hämäävä. Kaikki otteet tuntuu maasta/tikkailta siltä, että kyllähän näissä nyt ihminen roikkuu, mutta kiivetessä niistä onkin vaikea löytää ne oikeat kohdat” -pohdiskelee Veikka.  ”Rusina de la rasahdus” on sellainen tunnetila, joka kuvastaa turhautumista ja hermostumista. Tiedätkö kun menee totaalisesti hermo ja ja päässä vain ”rasahtaa”? Se on Rusina de la rasahdus – avaa herra reitinnimen takaa löytyvää filosofiaa.

Veikka putsailemassa ”Rusina de la rasahdus” 8a+ reitin otteita. Kuva Jere Hurtig.

Ahvenainen maa
Trion Aleksi Mikkola, Joonas Salmi ja Santeri Turkulainen välinen pizzaskaba päättyi Aleksi Mikkolan voittoon. Ideana oli siis se, kuka kiipeää ekana omaa maksimia (Aleksi 8B boulder, Joonas 8B boulder, Santeri 7C+ boulder). Aleksi ja Joonas suuntasivat uudelle retkelle Afffikselle, jossa kummallakin oli jo työstettynä ”Normipäivän” (eli myös ”Paskapäivän”) alku. Ekana päivänä kaksikko testasikin 10 minuuttia toppia ja aloittivat lähetysyrkät. Kisa päättyi nopeaan Aleksin topattua reitin tokalla yrkällä. Toki Joonas tuli napakasti perässä kiiveten reitin seuraavana aamuna lämmiteltyään ensin klassisella ”Voodoolla”. 

Aleksi Mikkola ja ”Normipäivä” 8B (Kuva: Santeri Turkulainen)

Joonaksen sormet alkavat todellakin palautua kiipeilykondikseen, sillä listalle tipahti puolen tunnin työstön jälkeen myös ”Dodo Assis, 8A+”, jota herra oli hetken testaillut kevään ekalla reissulla. Dodo olikin Joonaksen mielestä reittikaksikosta hienompi, lähinnä muuvien puolesta. Vaikka kyllähän kyseiset reitit taitavat Suomi-8B osaston kärkeä olla millä vaan mittarilla. Kumpikin kaksikon jäsen on kiinnostunut myös johtokiipeilystä vaikkakin Aleksi pohti, että köysi 8b pudottaa vielä paljon boulder 8B:tä helpommin. Joonas käväisikin hiukan köyseilyyn tutustumassa ja tikkasi Grottabergetiltä ”Buu Glubbenin, 8a”. Toivottavasti maailma vielä tästä aukeaa, sillä Joonas olisi motivoitunut testailemaan napakampia reittejä esim. Itävallassa. Kumpaakin polttelisi myös skabailu, joten toivottavasti rajat aukeavat myös siihen suuntaan. Joonasta voi seurata IG:ssä nimellä: @nakk1s ja Aleksia: @aleksimikkola

Joonas Salmi ja Affisklassikko ”Dodo assis” 8A+. (Kuva: Santeri Turkulainen)

Muu Suomi
Elämänsä mieskuntoon itsensä piiskannut lihasten lesodius Timo Peltola käväisi Itä-Suomen retkellä ja tikkasi heti reitin kärkeen Hinkkasen Mikan krimppi testpiecen ”Klonkku, 8A” Hurissalossa. Timo pohti, että lienee talven aikana tapahtunut jotain kehitystä, sillä krimpit tuntuivat edelliskerralla viime vuonna mahdottomilta pitää edes kiinni…

Eteläisen Suomen Mylliksessä klassinen ”Hottentotti” 8A sai jälleen erään nousunsa Emil Yrjälän toimesta.

Kisakiipeily – Make Comp Climbing Great Again!
Viikonloppuna pääsevät maajoukkueen kisailijat pitkästä aikaa tositoimiin IFSCn European Youth Bouldering cupiin Itävallan Grazissa. Suomea kisoihin lähtevät edustamaan:

Youth B:

Jessica Knifsund
Saara Autero
Rosa Arnold
Aaron Rantanen

Youth A: 
Aada Asunta
Tilda Kuikanvirta 
Riku Sinivirta 

Juniors:
Saana Pihlatie
Tuukka Simonen 

Team officials:
Santeri Turkulainen 
Enni Bertling

Laittakaahan kaikki IG:ssä seurantaan: @climbingteamfinland

Kisojen finaaleista tulee livestreamit osoitteeseen: https://youtube.com/c/AustriaClimbing

Ja pistetilannetta voi seurata lataamalla: IFSC EY 
Series applikaation

 

Katso alta Karpolla on kasi aa – uutislähetys!

Jutun otsikkokuvan kuva: Taavetti ja Lada miestä kuljettaa assis 8A+, Kuva: Jani Lehtola

Karpolla on kasi aa – Suomikiipeilyn uutisia osa 2/2021

SUOMIKIIPEILYN UUTISIA OSA 2 / 2021

Huhtikuun loppuun Karpoilla on tarjoilla herkullisia sendejä sekä nuorisojaostojen, että jo Mastersarjaan siirtyneiden kiipeilyn harrastajien toimesta. Bonariksi saimme syvääluotaavaan haasteluhetkeemme mahtavan vieraan, johon voit tutustua painamalla lopusta löytyvää Youtube-linkkiä! Jo tutuksi tulleella kaavalla tässä blogiosiossa sendit karkeammalla skaalalla ja pinnan alle pujahtaminen analyysisetien toimesta videolla. 

ACCESS-Asiat
Access-kuvioissa ei suurta draamaa minkään yksittäisen isomman paikan osalta. Huomioitavaa kuitenkin on antaa linnuille pesimisrauha. Esimerkkinä Jyväskylästä ”Korallit Kuntoon Jaques Costeau” -sektori aka 304, jossa pesii huuhkaja. Toivommekin kaikilta kanssakiipeilijöiltä, että ilmoitatte mahdolliset pesimishuomiot 27cragsiin ja kiipeilemään mennessä toisaalta tsekkaisitte samasta paikasta mahdolliset huomiot rajoituksissa.

Itä-Suomi
Itä-Suomen osalta Joensuussa kausi avattiin lapioimalla innokkaiden harrastajien toimesta jo hankien aikaan ja Aapo Arstila lähetti Pasi Penttisen kanttiklassikon ”Mahjongg”, 8A (Kuva ylempänä by Emil Helotie). Ei huono kaudenavaus kyseiselle komistukselle (ja nyt kaikki saa itse valita puhutaanko kantista vai nuoresta herrasta 😉

Imatran voimanpesä Juha Olli on ottanut tavaksi hoitaa suurimman osan sendeistään ensinousuilla ja keväällä herra on jatkanut samalla kaavalla. Imatran suunnalla kellistyi vanha projekti ”Saattohoito”, jonka nimestä voi päätellä sen, että topissa ballsit ovat niin haikissa, että putoaminen aiheuttaa saattohoidon? Hurissalon suunnalle herra avasi reitin nimeltään ”Paalupaikka”. Tämäkin hieno kanttiprojekti on ollut tiedossa (ja työn alla) jo pidempään ja lisäys alueen reittitarjontaan otetaan ilolla vastaan. Kumpaisenkin vaikeus huitelee maagisen 8A:n hujakkeilla.

Itä-Suomen köysikiipeilykausi avautui aurinkoisissa merkeissä kun etelän voimasiskokset Enni Bertling ja Roosa Huhtikorpi käväisivät avaamassa köyseilykauden Simpeleen Haukkavuoressa, jossa Roosa (ainakin) lämmitteli itseään ”Kultakuumeen”, 8a verran.

Ulkomaat
Ulkomailla ollaan pysytty lähinnä köyden päässä, poislukien Ilkka Unkuri, joka boulderoi Tanskassa (Kyllä, Tanskastakin löytyy todistetusti ainakin yksi kivi) hienon näköisen ”Otium” -nimisen boulderin, jolla myöskin vaikeutta 8A:n verran.

Pariskunta Sjömanin kauniimpi osapuoli Anna on käyttänyt heidän ikuisen kesänsä viimeisiä viileitä hyvin ja tikkilistalle kilahti Leonidiossa, Twin cavessa ”Patata Negra” 8a.

Terveydenhuollon henkilöstön kevätretkellä (tai ikuisen kesän intervallijaksolla) yksi Suomen vahvimmista lääkäreistä, eli Marjut Ahlström tikkasi kauden ekan kasinsa Chulillassa. Reitiksi valikoitui klassikko ”Entre dos Caminos” 8a.

Unelmavävymme Sami Koposen opiskelijavaihto jatkuu suunnitellulla tavalla. Tällä kertaa listamerkintään kirjoitettiin herran tähänastisen kiipeilyuran tiukin flash ”Herbstweg” 8b. Kuuleman mukaan greidilleen hiukan pehmeähkö, mutta töitä sai tehdä ihan koko rahan edestä. Loistava beta oli kyllä auttanut huomattavasti.

Köysiuutisten merkittävin kalenterimerkintä löytyy mielestäni kuitenkin naapurimaasta Bohuslänistä, jossa Elias Annila jammaili itsensä alueen superklassikon ”Puss på Morfarin” 8a+ toppiin. Varsinkin tästä reitistä hiukan enemmän videopohdinnoissa.

Katso alta Eliaksen tyylinäyte!

Etelämpi-Suomi
Jos Pirkanmaa lasketaan Etelään, eikä muuhun Suomeen, niin sen kunniaa pitää vahvasti elossa Tomas Kaartinen. Lyhyessä ajassa kyseinen nuorukainen tikkasi muun muassa toistonousun uljaan näköiseen ”Tapsan lippaan”, 8A ja ”VeTo Production Extendediin” 8A+. Tomas on yksi niitä nuorehkoja kiipeilijöitä, joiden uskomme ottavan vahvaa läpimurtoa tällä kaudella. Shoutout herran instaan, josta löydätte muun muassa betavideon Tapsan lippaan. Edellytys toki, että herra teidät seuraajikseen hyväksyy… Tsek: @overchalker

Liljendalissa isot peukut saa Timo Peltola, joka osoitti ettei ole pelkästään kreikkalaisen puolijumalan vartaloon sonnustautunut vakuuttava pitkänmatkan ajaja ja uimari, vaan viimein siirsi suorituskykynsä kahdensanteen vaikeusasteeseen ”Pukaron Paronin” 8A muodossa.

Katso alta Timon Pukarovideo!

Nykyisin myös  matkailuautomainosrintamallakin kunnostautuneen Laitisen Annan sormet alkaa olla hiljalleen palautuneet, sillä neito krimppaili itsensä Espoossa sijaitsevan melkoisen sormekkaan näköisen ”Murder of Teens” 8A reitin toppiin. Anna on myös alkanut instassaan editoimaan mainioita kiipeilyvideoita, isot peukut niille!

Saaristo-osastolla Mikael Suihkonen teki toistonousun Nallen avaamaan varsin hienon näköiseen ”Kuosimoodiin” 8A+. Tämä meni sessiossa, joten Kiipeilyurheilijoita edustavan nuorukaisen talven massiiviset treenisessiot eivät ole selvästikään menneet hukkaan. Samainen nuorukainen kiipesi myös Meilahdessa Siivisen Markon avaaman highballin ”Chess Boxing” 8A. Samaisen reitin oli jo keväämmällä käynyt tikkaamassa Erik Juslen.

Mikael Suihkonen ja ”Kuosimoodi” 8A+ (Kuva: Henrik Suihkonen)

Mylliksessä veteraaniosaston (ei iän, mutta kokemuksen puolesta) lippua piti korkealla Hammerin Samuel tuikatessaan ylös voimallisen  ”Supermarion” 8B. Voimatasot ovat todellakin  kohdillaan, kun herra pystyy liskoilemaan tämän tavallisesti dynaamista lähestymistä vaativan radan niin helpon näköisesti. 

Kevään boulderkierroksen suosikkinousu tuli kuitenkin pari päivää sitten Laura Loikakselle, joka hyödynsi viikon takaisen Maailmancup-debyytin superkompensaation ja tikkasi Mylliksestä ekan kasinsa ”Hottentotti”!

Laura Loikas ja Myllisklassikko ”Hottentotti” 8A. Kuva: Sanja Collin

Kiitokset lukijoille (ja katselijoille), erityisesti niille, jotka ovat jo meitä auttaneet viimeisten viikkojen aikana käryttämällä kavereitaan uutisten muodossa ja toisaalta antaneet vinkkejä henkilöistä joita toivotaan haastateltavan. 

Katso alta tuoreet Karpolla on kasi aa – Suomikiipeilyn uutiset!

#olddognewtricks part 20

Vanha koira uudet kujeet, part 20 (Projektoinnin sydämmessä, haastattelussa jedimaster Jani Lehtola)

Kun syksyllä aloittelin tätä omaa ikämieshaastetta, otin tavoitteeksi haastatella jotakuta kiipeilyn harrastajaa, jonka mielen maailma jaksaa kantaa pädit tai jatkot samalle reitille viikosta toiseen. Allekirjoittaneen projektointihistoria pitää sisällään nimittäin enintään  5-10 sessiota per reitti (ja tämäkin vain parin reitin osalta), joista osa on useimmiten sijoittunut lähmerökeleihin ja siten sisällään ovat olleet vain tutustumista muuveihin. Eli siis venymistä myös tämän asian suhteen on tapahduttava, jos mielii itselle vaikeita projektia kiivetä… Miten motivaatio saadaan pidettyä korkealla useamman kauden pituisissa projekteissa? Milloin viha-rakkaussuhde reittiin muodostuu vain vihasuhteeksi? 

”Rovio” 8b, Pyhännän kivi


Muistelen, että Westmannin Karri työsteli aikoinaan ”Matadoria” Falkbergetillä yli 40 sessiota ja lopulta ansiokkaasti reitin lähettikin. Olisiko hän se The Man projektointipuuhissa? Syksyllä koronakaranteenin aikana törmäsin kuitenkin pitkästä aikaa Lehtolan Janin mainioon Vimeotiliin ja päädyin pitkästä aikaa katsomaan erinomaisen videotarinan herran työstökaaresta Luohuan reittiin Lada miestä kuljettaa assis 8B(+). Reitin lähettäminen otti Janilta 141 sessiota 10 vuoden aikana (kyllä: sataneljäkymmentäyksi, tuossa ei ollut kirjoitusvirhettä!). Kaiken kukkuraksi kulminaatiopisteeksi muodostui reitin ensimmäinen muuvi, joka meni jo vuosia ennen varsinaista lähetystä, mutta hukkaantui taas uudelleen usean vuoden ajaksi. Herran mainiossa Instagram -tilissä on voinut seurata myös viimeisen kolmen vuoden aikana yhden nykyisen projektin etenemistä. Kyseinen väkivaltaisen näköinen underipläjäys sijaitsee Rovaniemen kuuluisalla Martti Servo kivellä, ”Voimasanojen” vasemmalla puolella. Kyseisen projektin kahta muuvia Jani on ratkonut 60 session ajan ja postauksien perusteella projekti etenee hiljalleen.

Martti Servo -kiven underiprojekti

 

Kyseisenkaltaiseen omistautumiseen en ole muiden kiipeilyn harrastajien kohdalla kuunaan törmannyt ja päätinkin valita haastatteluni kohteeksi tämän projektoinnin Jedimasterin. Pysyykö motivaatio kasassa vuodesta toiseen? Millä keinoilla etenemistä voi dokumentoida itselleen niin, että lapsen usko onnistumiseen säilyy? Miten optimoida kelin ja fyysisten sekä psyykkisten ominaisuuksien palapeli?

 


Yksi maailman kuuluisimpia redpointtaajia lienee englantilainen huippukiipeilijä Steve Mcclure. Hän pohti mielestäni varsin mainiosti redpoint-prosessia kiivettyään tähänastisen kiipeilyuransa vaikeimman reitin Rainmanin”. Hänen ajatuksensa mukaan kukaan ei luonnollisesti voi saada itsestään irti kiipeilysuorituksessa sataa prosenttia mutta koki, että kiivetessä kyseistä reittiä kyseisenä päivänä hän uskoo olleensa niin lähellä tuota limittiä, kuin hänen on mahdollista suorituksessaan päästä. Janin järkkymätön ja jopa itsepäinen mentaliteetti on mielestäni keskustelumme perusteella poikkeuksellinen, että hän jos joku on kykenevä ottamaan itsestään irti jos ei sataa, niin ainakin 95% noina maagisina päivinä kun olo on ”Strong and Light” ja muutkin taivaankappaleet sattuvat olemaan kohdallaan. Ultimaattinen voiman määrä ja sen lisääminen ei liene myöskään projektointiprosesseissa toimi jarruttavana elementtinä. Jos siis olet aikeissa aloittaa projektointia varten treenaamisen, niin voit ottaa vastaan alla olevan videon haasteen kotitreeneihin ☺

 
 
 
 
 
Näytä tämä julkaisu Instagramissa.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Jani Lehtola (@darthkukkis) jakama julkaisu

Keskustelussa projektoinnista sivuamme myös Osmo Aspin legendaarista Luohua-reittiä King of Sting” 8B+, jonka erinomainen videotaltiointi kertoo omankaltaisen tarinansa projektin elämänkaaresta.

Katso alta Janin videohaastattelu!

#olddognewtricks part 18

Vanha koira uudet temput, part 18 (Legendary Old Dog)

Maamme lyhyeen, mutta tanakkaan kiipeilyhistoriaan nivoutuu melkoinen määrä legendaarisia hahmoja, mutta luultavasti kenestäkään ei löydy yhtä paljoa legendoja kuin Tomi Nytorpista. Suihkosen Henkkaa voi liene pitää suomalaisen sporttikiipeilyn jedinä, mutta Tomi on on ainakin minun ikäluokkani (kiipeilevän sellaisen) silmissä se nuori Padawan, joka vei lajin uudelle tasolle ja lähenteli vankasti kansainvälistä tasoa jo 90-luvun lopulla. Tomi ei  itse itseään varmaan koskaan superstarana ole pitänyt, joten hänestä varsinkin meidän +40-vuotiaiden miesten fanitus on joskus voinut tuntua hämmentävältä. Eräs ikätoverini naureskelikin joskus, että hänen tytärtään huvittaa erityisesti isukin fanitus erityisesti niissä tilanteissa kun esimerkiksi kisoissa Tomin saapuessa paikalle poistuu isältä puhekyky lähes kokonaan 🙂

Tomilla kiipeilyhistoriaa ja tarinaa löytyy sen verran pitkältä ajalta, että hiukan reilun tunnin rupatteluhetkessä ei ehditty kuin raapaista pintaa, varsinkin kun innostus meinasi viedä matkalla mennessään. Joten mikäli taivaankappaleet suovat, pyrimme taltioimaan hänen kanssaan part II-tuokion ja mahdollisesti videoimme samalla myös joitain ulkoreittejä vielä kevään aikana.

Kiipeilyuran alkuvaihetta. Aikakaudelle tyypillisesti Määttälän Leksalta hankitut La Sportivan Mythokset (ja sukat) jalassa.

 

Koska tuollaiseen lyhyeen haastatteluhetkeen ei saa millään nivottua haastatteluviikonlopun aikana rupateltuja hetkiä, tahi varsinkaan niistä välittyneitä tunteita, pyrin niitä vielä hieman avaamaan omasta näkövinkkelistäni.

Ihminen tarvitsee onnistuakseen ja kehittyäkseen useimmiten muita ihmisiä ympärilleen. Tomin osalta kiipeilyn aloitus sijoittui Tampereen Pelikaaniin (kiipeilyhalli), mutta varsinaisesti lähti lentoon hänen tutustuttuaan Salosen Vesaan ja Samiin. Trion veturina toimineen Vesan auto ja ehtymätön into antoivat lisäbuustia jo lähtötilanteessa innokkaalle rimpulalle ja kehityskäyrä oli kyseiseen ajankohtaan (90-luvun alku) peilaten häkellyttävä. 

8a:n saittikuntoon ei välttämättä tarvitse maailman hienointa seinää…

 

Koska harjoitusfaciliteetteja ei liiemmin ollut, rakentelivat nuorukaiset itselleen sen ajan boardeja latoon ja Tomin vanhempien vajaan. Kyseiseen latoon sijoittuukin Suomen ehkä ensimmäinen kiipeilyelokuva Snake dansing on the wall (nimi on tosiaan kirjoitettu näin toim.huom.). Tarkkasilmäinen katsoja voi huomata, että merkittävä määrä otteista oli jo tuolloin omatekoisia. Koska otteita ei juurikaan tilaamalla saanut, niitä tehtiin innovatiivisilla tyyleillä. Yksi omaan korvaan erikoisimmista ratkaisuista olivat jääkiekot, joihin nuorukaiset sahasivat incut-listan keskelle ja ruuvasivat seinään. Toimivat kuulemma yllättävän hyvin.

Sittemmin Vesa on tehnyt klassikkomaineen statuksen saavuttaneita kiipeilyelokuvia joita Tomikin on tähdittänyt, kutenKöydettömät. Oleellinen osa kiipeilyssä kehittymistä oli ulkokiipeily, jonka kehittämiseen Salosen serkukset Tominkin ottivat mukaan alusta saakka. Köysikallioista alkuajan merkittävimmäksi kehitystyöksi sijoittui kotiseutu Tampere/ Nokia -akselille sijoittuneen Ketaranvuoren avaaminen. Tomille yksi mieleenpainuneimpia reittejä on Hyttysmän(7c) jonka avausprosessia hän videolla hiukan kuvaakin. Nimen taustalta löytyy jo yllä mainittu siihen aikaan hoikahko varsi, josta Vesa käytti reitin nimeksi muodostunutta termiä.

Harjoittelumetodina poikkarit…

Boulderointia ei 90-luvun kiipeilymaailmassa vielä varsinaisesti mielletty omaksi lajikseen (ainakaan Suomessa), vaan bouldereiden kiipeäminen oli pääsääntöisesti treeniä ja useimmiten poikkareita. 90-luvun puolivälin jälkeen sekä Tomi, että Saatsin Juha käväisivät kumpikin Fontsussa ja ajatus suoraviivaisemmistakin bouldereista heräsi. Vaikkakin Martin Nugentin klassikoita Metropolis” (7B) ja Melankolia” (7B+) Mellunmäessä pidettiin tuohon aikaan Suomen vaikeimpina bouldereina, niin samoihin aikoihin yhtä kovia bouldereita avattiin myös Jyväskylän ja Nokian suuntaan. Saatsin Juha kiipesi ensin Suolahden suuntaan reittejä kuten Licence to Piss” (8-/7B) ja Kokovartaloerektio” (8-/-7B) ja hiukan sen jälkeen Muuratsaloon Nakit ja muusin” jonka vaikeus on sittemmin asettunut jopa 7C:n kantturoihin.  Myös Remosen Jussi avasi oman tiukkiksensa Salamurhaajan”, jolle hän antoi ilmeisesti vaikeutta 8+ eli n. 7C. Nokialla Tomi taasen poikkaroi Pompaa” 7B+:san verran. Maaseudun pojat kävivät vuoron perään toistensa uusiin reitteihin tutustumassa ja Juhasta tulikin Tomin seuraava merkittävä mentor ja rinnallakulkija, jonka kanssa he muun muassa kävivät tutustumassa maailman tasoon kisakiipeilyn merkeissä.

Sekvenssi Pompaan, jolla Tomi osallistui omalta osaltaan boulderoinnin tason kiivaasen nostoon 90-luvun lopulla…

Yksi Tomin vankimmista rakkauden kohteista kiipeilyn saralla on ollut saittaaminen. Vaikkakaan sen harjoittelu ei Suomessa ole ollut maailman helpointa, on vuosikymmeniä kestänyt voimakestävyyden treenaaminen antanut tähän kiipeilyn kuningasmuotoon melko hyvän sitkeyspohjan, joka on mahdollistanut sen, että reittiä ei ole aina tarvinnut lukea edes välttämättä oikein. 1998 suomalaista kiipeilyhistoriaa siirrettiin Tomin toimesta uudelle levelille, kun hän kävi ensin Ceusen reissulla saittaamassa läjän reittejä välillä 7c- 7c+ ja syksyn reissulla Mallorcalla tipahti ensimmäinen 8a onsight, Football Fun”.

Sankarin fiilis ekan 8a onsightin jälkeen…

Merkittävää on, että tuohon maailmanaikaan 8a:n saittaaminen oli hyvin lähellä maailman ehdotonta kärkeä. Samalla retkellä Tomi kokeili tavoistaan poiketen muuvit reittiin nimelta Comando Madrid” 8b+. Spekulointi jälkeenpäin on aina helppoa, mutta Tomi hieman pahoitteli, ettei ottanut kyseiseen reittiin saittiyrkkää tuolloin sillä toisella yrityksellä se oli mennyt luvattoman helposti. Toisaalta hän oli hyvillään, sillä ehkä aika ei olisi silloin vielä ollut kyseiseen suoritukseen kypsä ☺. Monelle kiipeilyn harrastajalle herran ehkä merkittävimpänä saittisuorituksena lienee kuitenkin Falkberget-klassikko Matador” 8a jonka osalta legenda kertoo herran pakitelleen reitin kruksista mentyään sekvenssiin ensin vääräkätisesti. Mene ja tiedä, mutta suorituksena hämmentävä…

Kisailua aikana, jolloin vedettiin listoista kilpaa niin pitkään kuin jaksoi…

Tomin kanssa turinoidessa käy rivien välistä merkittävästi ilmi miten suuri merkitys kiipeilyssä linjoilla, kiven laadulla ja kiipeilyseuralla hänelle on ollut. Tomin kohdalla yksi ensimmäisiä rakkaussuhteita kiipeilyreittiin oli syntynyt Patrick Edlingerin klassikkoon Take it or, Leave it” 8a Verdonissa. Kyseinen rakkaussuhde syntyi 90-luvun alussa, kun nuori mies oli ostanut Akateemisesta kirjakaupasta saksalaisen Rottpunkt-lehden, jossa oli kuva kyseisestä reitistä Verdon-artikkeliin yhdistettynä. Loppujen lopuksi kyseinen multipitch antautui monen mutkan jälkeen vuonna 2012 ja tarinan kaari sai päätöksensä. Kyseisen reitin kuvat on otettu samalla klassisella tyylillä (ja saman klassisen kuvaajan toimesta), kuin Tomin samana vuonna avaama trädisuperklassikko Hiidenkirnu” 8a. Eli köysi pulttiin kiinni (tai hiidenkirnun osalta kallion juureen kiilaan), tarpeeksi löysää köyteen, jotta siihen uskaltaa hypätä kuvan ottamisen jälkeen. Vaimo jumaroimaan kallion päälle kameran kanssa ja ottamaan klassikkokuvia. Jos tuo ei ole rakkautta, niin mikä on?

HC-tyylillä kuvattu kiipeilylehden kansikuva Suomen hienoimmasta halkeamasta. Hiidenkirnu 8a. @Mina Nytorp

En malttanut myöskään olla kysymättä, onko Tomi koskaan harmitellut sitä, ettei laittanut kaikkea yhden kortin varaan ja lähtenyt koettamaan rahkeitaan ammattilaisuudessa. Tähän pohdintaa haastattelussamme.

Rakkautta käsityöhön…

Teemaa pohdiskelimme myös yhden Tomin pitkäaikaisimmista kiipeily-ystävistä, elikkäs Mannin Olli-Petterin kanssa. OP kiteytti mielestäni oman näkökulmansa mainiosti. ”Mikäli haluat tehdä töitä, olla hyvä perheenisä ja samalla maailman eliittiä kiipeilyssä, ei voi havitella sitä, että olisi kiipeilyn osalta sitä kaikissa osa-alueissa vaan on valittava taistelunsa”. Tomin osalta tämä on toiminut siten, että herra on rakentanut itselleen yhden Suomen hienoimmista (ellei hienoimman) koticaven ja mahdollistanut treenaamisen näin aina kun se itselle sopii. Kun siihen lisätään Tomin oma ajatus siitä, että sanontahan sanoo ”Vahvista vahvuuksiasi”, on kokonaispaketti melko lailla valmis. Hän kertookin treenaavansa melko lailla joka päivä jonkin verran ja aina voimakestävyyttä. Kuulostaa hullulta, mutta on toiminut häkellyttävän hyvin jo kolmisenkymmentä vuotta… Vaikkakaan herra ei ehkä ole dynaamisten muuvien ja koordinaatioloikkien velho, on pienestä otteesta huonoilla jalkaotteilla vetäminen jotain sellaista mitä en ole muualla livenä nähnyt. Treenaamisesta teemme toivottavasti oman jaksonsa vielä kevään aikana.

Loppuun vielä haastattelutuokiomme paikaksi valitun puusepänverstaan seinälle taltioituja kuvia Verdonista ja Silbergeieristä.

Verdon, Silbergeier

KATSO ALTA VIDEO ANTIN JA TOMIN JUTUSTELUTUOKIOSTA

VIDEO: Marko Kauko

#olddognewtricks part 16

Vanha koira, Uudet temput, part 16 (Amen Breakin ensinousijan matkassa)

Helmikuun kunniaksi pääsin rupattelemaan tunteroisen pääprojektini Amen Breakin ensinousijan, Rami Haakanan kanssa. Reitistä höpöttelyn lisäksi sivusimme toki muitakin  aiheita, kuten: 

  • Kallion kehittäminen ja jyrkän reitin avausprosessi 
  • Kneepadi, kiipeilyn evoluutiota vaiko suuri Saatana?
  • Otereplicat ja reittisimulaattorit
  • Urheilupäiväkirja ja sen käyttö kehityksen seuraamisessa
  • Ja muita huru-ukkojen höpinöitä

Rami Epsanjan auringossa Chulillassa. Kuvaaja Jouko Järnefelt.


Varsinkin pohdinta kneepadeista ja niiden käytön etiikasta sattui mielestäni ajankohdaltaan osuvaan saumaan. Aihettahan on sivunnut yksi jos toinen maailman huippukiipeilijöistä ja muun muassa Edu Marin kertoo avoimesti, ettei aio niitä käyttää omalla projektillaan, koska haluaa ottaa siitä 9b tikkimerkinnän ja kneepadi voisi sen hänen mielestään vaarantaa… Emme myöskään rupatteluhetkellä olleet vielä kuulleet maailman toisesta (mahdollisesta) 9A boulderista eli  Big Islandin istumalähdöstä (avattiin viime viikolla Fontainebleauhun). Sen osalta mielenkiintoiseksi kneepadikeskustelun tekee padin alle sijoiteltu kirja (Soudain Seul). Lyhköisestä varrestaan kärsivä ensinousija Simon Lorenzi joutui käyttämään tällaista newschool-tekniikkaa, jotta kneebar pysyi paikallaan ☺ Tottahan toki osa foorumeiden keskusteluihin osallistuneista on tämän tekniikan jo vahvasti tuominnut jekuttamisena.

Rami Hurissalossa reitillä ”Takinkääntäjä”. Kuvaaja: Samuli Lehtonen.


Otereplicoiden osalta kävimme läpi japanialaisten krimppihirmujen muottien käyttöä Burden of Dreamsin otteiden valamista varten ja pohdittiin samalla sitä, miten Rami oli käyttänyt samankaltaista metodia jo toistakymmentä vuotta sitten työstäessään Estrellaa Nummessa.

Itselle antoisinta antia rupatteluhetkestä oli kuitenkin ehkä urheilupäiväkirjapohdinta, joka sai allekirjoittaneenkin kaivamaan omat kirjaukset 90-luvun lopulta saakka esille. Suosittelenkin kuuntelemaan Ramin insinöörimäisen tarkkoja pohdintoja kyseisestä harjoittelun seurannan apuvälineestä ja aloittamaan päiväkirjan pidon. Jos siitä ei muuta hyötyä ole, niin vuosien jälkeen on varsin rentouttavaa katsella, millaisia hullutuksia on tullut 25 vuotta sitten liikunnan parissa tehtyä.

Ramin treenipäiväkirja…


Kiitokset Ramille ensinoususta ja haastattelusta!


Katso alta Ramin videohaastattelu!

#olddognewtricks part 14

Vanha koira uudet temput, part 14 (Välitestaus, elikkäs missäkä mennään?)

Välitestit tammikuun puolivälissä jännittivät luonnollisesti melkoisen lailla kovasti, sillä treeni on ollut varsin erilaista kuin olisin itse kuunaan tehnyt. Lähtökohtaisesti olen lähtenyt siitä ajatuksesta, että herrat valmennustiimi kyllä tietävät mikä on homman nimi, joten olen pyrkinyt mukisematta suorittamaan suunnitellun ohjelman. Myönnän, että alkushokin jälkeen (kestävyystreenin volyymi) monessa kohtaa olisi tehnyt mieli tehdä enemmän kuin oli suunniteltu, mutta olen koettanut malttaa mieleni.

Oikea olkapää oli lähtötilanteessa ehkä jopa heikommalla hapella, kuin osasin odottaakaan ja ensimmäinen kuukausi menikin aika pitkälle sitä kuntoon jumpatessa ja kestävyyttä vatkatessa. Kiitokset fyssari-Nikon jumppaohjelman olkapää alkoi loppuvuodesta pysyä mukana kannattimissaan ja ohjelmaan saatiin lisättyä hiukan enemmän myös voimailuosia. Haasteensa treeniin teki se, että meillä Etelä-Savossa treenipaikat lyötiin säppiin marras-joulukuun taitteessa… Kalle-Pekka joutuikin hieman taiteilemaan treeniohjelman laatimisessa, kun kestävyysjakso meinasi kuihtua varsin lyhykäiseksi köysiseinän sulkeutumisen myötä.  Kotitreeneillä pakettia saatiin kuitenkin mielestäni paikattua hyvin tilanteeseen nähden.

Varsinaisessa testisessiossa selkeimmät kehittymisen osa-alueet koin itse saavuttaneeni VOEMA-boardilla, jonka vankkumattomaksi faniksi olen parin viime kuukauden aikana tullut. Kysseinen treeniväline on PT-Keipsin avulla auttanut ymmärtämään jyrkän kiipeilyn astrofysiikkaa hämmentävän monella eri tavalla ja uskon sen siirtyvän ulkokiipeilyyn kuin nyrkki nenään. Viimeisten parin viikon aikana boardilla onkin alistunut muuveja, joiden asennoissakaan ei meinannut lähtötilanteessa pysyä. Sormivoimat ovat tuntuneet jotenkin laahaavan, mutta ilahduttavasti testisessiossa statistiikka näytti kuitenkin selkeitä kehitysaskeleita. Olen vuosia pyrkinyt välttämään pienissä listoissa (itselle kaikki alle 10mm) roikkumista, mutta totuttelu niihinkin näyttää toimivan (hämmentävää sinänsä). Voimakestävyyttä ei luonnollisesti ole tässä vaiheessa treenijaksoa tehty juurikaan, mutta ilmeisesti ARC-hinaaminen vaikuttaa kyseiseenkin osa-alueeseen, kun tulos campus-endurance testissä kuitenkin kaksinkertaistui.

VOEMA-boardi on eräs VOEMAn itse kehittelemistä treenivälineistä. Se on eräänlainen systemboardi, jossa kaikki liikesarjat voidaan tehdä peilikuvana ja näin ollen pysyä kartalla myös puolieroissa. VOEMA-boardille on kehitelty paljon eri osa-alueisiin liittyviä harjoituksia ja sitä hyödynnetään paljon PT-asiakkaiden treenaamisessa ja testaamisessa.

Oma fiilis tämänhetkisestä tilanteesta on selkeästi plussan puolella. Harjoittelun uusi sisältö on toistaiseksi ehkäissyt selkärankaa katkeamasta, vaikka harjoittelupaikat ovatkin olleet toveja kiinni. Mukavuusalueen ulkopuolella patistaminen on saanut aikaan sen, että koordinaatiopuolella on tullut jopa opittua jotakin. Tämä taasen on mahdollistanut sen, että VOEMAn ”viikonreiteistä” varsin moni on muuttunut itsellekin kiivettäväksi ja sitä myöden sisäkiipeilystä on tullut saatua viimeisen kahden kuukauden aikana irti enemmän onnistumisen elämyksiä, kuin pitkiin aikoihin tätä aiemmin. Oman treeniboardin pysyminen kiinni vielä ainakin helmikuun ajan meinasi saada aikaan hiukan harmaita hiuksia, mutta kiitokset työnantajalle, sain askarrella työpaikalla väliaikaisen vaihtoehdon, joten voimaakin pitäisi päästä treenaamaan nyt kun olkapäät sen sallivat. Eli nyt olisi aika saada siirrettyä hankittua kondista varsinaiseen kiipeilyyn…

Antin työpaikan ”toimistoboardi”

Miten realistiselta tavoitteiden saavuttaminen tuntuu tällä hetkellä? 

Kultakuume: 90/100. Jos vain sormiin tarttuu kevään aikana vielä jerkkua ja voimakestävyysjakso ei mene ihan pipariksi, niin kuume kyllä tarttuu tikkilistalle. Kysymyksenä ainoastaan yrkkien määrä.

Malo: 80/20. Malo on Haukkiksen kaksikosta selkeästi tiukempi ja kysymykseen nousee ehkä päivien määrä, joita siellä on mahdollista viettää. Luotan siihen, että vuorikauris Knuuttilalla riittää vuorella hiukan kiivettävää jolloin hänestä saa seuraa, sekä reittiin valmiin betan. Joka tapauksessa aion kantaa reitin alle vaaleanpunaisen retkituolin (eli cheaterstonen) ja pyrkiä kiipeämään reitin niin. Hyväksyn itselleni tämän tissiposkibetan…

Amen Break: 60/40. The mightiest break of them all, vai miten se menikään. Päätavoitteen osalta kaiken pitäisi mennä melko lailla optimaalisti (harjoittelun jatko, lumien sulaminen keväällä, kevään ja alkukesän sääikkuna…). Luotto on edelleen plussan puolella. Kotiboardin pysyminen kiinni aiheuttaa hiukan henkistä horjumista, kun mieli oli valmistautunut kevään treeniin jyrkällä profiililla. Mutta käytetään olemassa olevat keinot ja katsotaan mihin se riittää.

Korben Dallas: 40/60. Psyykkisesti tämä tuntuu kaikista haastavimmalta. Riittääkö keväässä päiviä, että kaikkiin tavoitteisiin ehtii ladata yrityksiä? Testaamassa joka tapauksessa käydään. Tosiasiahan on, että jos se tuntuu millään muotoa mentävältä tulee kesäloma varmaan toukokuuhun ja se vietetään Puumalassa…

7B reitti sisällä: 50/50. Ei ole mennyt tähän päivään mennessä enkä ole varma meneekö koskaan… Ehkä tekemällä sellaisen itse omalle boardille?

– Antti

Tässäpä vielä herra valmentajan ajatuksia ensimmäiseltä kaudelta…

Uuden asiakkaan kanssa työskentely on tärkeää aloittaa aina kartoituksella, eikä Antinkaan kanssa tehty poikkeusta. Antin kohdalla minua kiinnosti erityisesti se, että missä mennään maksimivoiman ja pumppikestävyyden suhteen. Mies on vuosien varrella vaihtanut leiriä ja focusta niin monesti boulderoinnin ja köysittelyn välillä, että nyt olisi hyvä aika katsoa mikä tilanne pohjakunnon kanssa on ja mitä olisi hyvä treenata tulevan vuoden tavoitteita silmällä pitäen. 

Pohja oli hyvä. Kiipeily (tai 8b:n köysireitti) ei jää leuanvedosta tai “sali coresta” kiinni. Heikommatkin pojat ja tytöt on kiivenny 8b:n reittejä pystymättä tekemään puoliakaan siitä mitä Antti.

Arvon herra mainitsi tuossa yllä tekstissään, että ”olisi tehnyt mieli tehdä enemmän kestävyysreeniä mitä ohjelmassa luki” oli helposti arvattavissa ja kyse on hyvinkin perus asetelmasta, kun tällaisen kokeneen kiipeilijän kanssa työstekennellään… Ymmärrän että tämä tuntuu turhauttavalta. Keskimääräisesti kiipeilijät treenaavat sessiossaan pitkään ja hartaasti. Käytännössä usein niin kauan kuin forkuilla pystyy kahvassa roikkumaan… Valmentajan näkökulmasta tämä osoittaa toki intoa ja periksiantamattomuutta, jotka ovat parhaiden kiipeilijöiden ominaisuuksia. Kyllähän tälläkin mentaliteetilla kehittyy, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Jossain vaiheessa on kuitenkin opittava itsekuria ja tutustuttava käsitteeseen “lepo”, mikäli halajaa kehittyä ja erityisesti välttyä vammoilta.

Antin tuntien treeni-innon puutetta ei tarvinnut lähtötilanteessa pelätä, joten ensimmäinen asia olkapään kuntoutuksen jälkeen oli löytää tasapaino treenin ja levon välillä. Propsit Antille itsehillinnästä!

Kolmen kuukauden jälkeen ohjelma oli purrut jopa hieman paremmin kuin olin ajatellut. Ottaen huomioon olkapään rajoitteet, Mikkelissä hallien sulkemiset ja kestävyystreenin tekemisen kotona. Kehitystä oli tullut sormivoimien maksimissa, voimakestävyydessä sekä erilaisten muuvien hahmottamisessa VOEMA-Boardilla (tästä kapistuksesta lisää juttua myöhemmin).

Niin Antin kuin monen muunkin innokkaan kiipeilijän tapauksessa omatoimiset treenit painottuu usein omille vahvuusalueille.  Tämä johtaa siihen, että omat vahvuusalueet painottuu entisestään. Tämä on hyvin ymmärrettävää, koska saa tehdä sitä mistä tykkää ja se usein koetaan motivoivaksi. Jossain vaiheessa kuitenkin kehitys hidastuu ja lopulta päättyy. Tämä pätee mielestäni niin kiipeilyn tyyliin ja tekniikkaan, kuin voima- ja kestävyysharjoitteluunkin. 

Antin tapauksessa (ja hänen treenihistoriaansa tuntien)  tulee mieleen yksi sana: “pump lust”. Eli ”reeni ei ole reeni jos se ei tunnu siltä, että nyt ollaan tehty ja paljon”. Käytännössä siis aina kropasta kaikki mehut pois… Itse luokittelisin tämän tyyppisen treenaamisen voimakestävyyteen. Tämä menetelmä tai energiasysteemi on kuitenkin vain yksi kolmesta osa-alueesta (riippuu jaottelusta), jota tulee ylläpitää kiipeilyssä kehittyäkseen. Ja niin kauan kun keskittyy vain yhteen osa-alueeseen ja kaksi muuta laahaa perässä, ei kehitystä  juuri tapahdu.

Nyt kun Antilla alkaa olla ns. pohjat kunnossa ja kaikkia osa-alueita ollaan sopivasti  herätelty, niin seuraava kausi voidaan treenata spesifimmin tavoitereittejä varten.

Itselleni suomalaiset köysireitit eivät ole kovinkaan  tuttuja, mutta ajatus on käydä katsomassa heti lumien sulamisen jälkeen, että millainen reitti ”Amen Break”, eli Antin päätavoite on ja millaista kohdistettua reeniä sen kellistäminen vaatii.

Täytyy myöntää, että Antin tavoitteet ovat korkealla ja ottaen huomioon sen, että miehen kypsässä aikuisessa iässä kehitystä ei enää tapahdu ikäänkuin ”itsekseen” (niinkuin nuorisolla), niin oikeanlaisella treenaamisella on tavoitteisiin pääsyssä suuri merkitys. Prosenteista on tässä vaiheessa vaikea sanoa mitään, mutta luotto on vahva niin kuin on treenattava könsikäskin!

– Keipsi

Katso alta videonpätkä Antin testisessioista!

#olddognewtricks part 13

Vanha koira uudet temput, part 13 (motivaatiohaastattelussa suomikiipeilyn legenda Jani Lunnas)

Tammikuun puolivälin haastatteluvieraaksi saapui yksi suomikiipeilyn kehitystyön pioneereista, eli palosotamies Jani Lunnas. Jos Suihkosen Henkka ja Nugentin Martin hoitivatkin sporttikiipeilyn ensimmäistä vahvaa aaltoa Etelä-Suomessa, niin Jani piti lippua 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Itä-Suomessa.

Kvaloya, Norja v. 1997


Olinkin niin innoissani Janin kanssa turisemisesta, että juttu rönsyili melkein kahden tunnin ajan laidasta laitaan. Pahoittelut siitä, että punainen lanka meinasi välillä karata myös hiukan käsistä… En loppujen lopuksi ole edes ihan kartalla missä kaikkialla mies on ennättänyt 25-vuotisen kiipeilyuransa aikana asua (eli kiivetä), mutta joitain pääpaikkoja ovat ainakin Rovaniemi, Espanja, Joensuu, Espanja, Kuopio, Espanja ja Pääkaupunkiseutu.
Oleellista paikkakunnan- ja maanvaihdoksiin on kuitenkin vuosien aikana aina ollut kiipeily ja palo kehittyä siinä.

Haukkavuori 2004

 
Tämä into ja palo olikin yksi merkittävistä syistä, joista halusin herran kanssa haastella. Mikä ihme saa aikuisen miehen ajamaan vaikkapa Rovaniemi-Simpele väliä viikonloppukeikkoina, tai hakeutumaan työuralla työhön, jossa työajat natsaavat harrastamisen kanssa niin, että elämä perheenisänäkin onnistuu kiitettävästi. Innon ja palon tuotoksena herra joka tapauksessa kehitti, tai on ollut oleellisesti kehittämässä kiipeilyalueita ja kallioita kuten Hiidenkirnut Rovaniemellä, Vuorivaara Joensuussa, Simpeleen Haukkavuori ja Kuopion Jynkkä. Oleellista kyseisen aikakauden (2000-luvun taite) kallioiden kehittämistyössä oli se, että kiipeiykenkinä käytettiin Borealin Lasereita ja 8a:n vaikeustasoisen reitin kiivettyään (ja varsinkin avattuaan) nimensä löysi Kiipeilylehden Spotteriin joka oli ainut ja oikea kiipeilymedia (koska internettiä ei oltu vielä keksitty). Itä-Suomalaisittain Janin Vuorivaaraan vuonna 2000 avaama Dulcinea 8a oli alueen ensimmäinen kasi ja samalla herra siirsi oman kiipeilynsä vaikeustason uusille numeroille. Herralla on ollut silmää myös laadulle, sillä samaan vaikeusasteeseen sattuvat Wild Side Haukkavuorella ja Pavarotti Kuopion Jynkässä ovat eittämättä omassa vaikeusasteessaan Suomikiipeilyn valioita.

Wildside reitin putsailua Haukkavuorella vuonna 2004


Oman osansa rupatteluhetkestä veivät myös Olhavan klassikot kuten
Eklipsi 6+ ja Nessu 6+. Eklipsiin Jani teki ilmeisesti kolmannen nousun Paavo Saarelan haloilla varmistetun suorituksen ja Salosen Vesan soolon jälkeen. Toki ei Janillakaan nousussaan ollut kolmosen camalottia isompaa piissiä, joten kuumotuskertoimen tietänevät kaikki, ketkä ovat reitin joskus kiivenneet. Nessuun Janin nousu onkin yksi harvoja, sillä viimeinen varmistushan kyseisellä reitillä tulee Ukkosenjohdattimen ja Salaman yhdistävään poikkihalkemaan. Eli loppurannari on noin 15m…

”Pocer de un Cono” 7b+, Teneriffa, Espanja


Lopuksi turisimme myös siitä, mitä syitä Jani itse löytää siihen, että kovimmat reittinsä kuten
A day in Life, 8b Niemiselissä hän on kiivennyt + 40-vuotiaana. Lieneekö tälläkin kertaa totuutena viisaus ”Minkä testoissa häviää, sen voimassa voittaa”. Toki selvitimme vastauksen myös kuulijakysymykseen Fiesta de los Biceps -reitille valmistautumisesta…

(Artikkelin kuvat: Sekalainen lajitelma kuvaajia, joista itse tirehtöörikään ei ole oikein  kartalla… Eli sanotaan vaikka, että kuvat: Jani Lunnaksen kamera)

Katso alta Antin ja Janin videomaratoni (1h 52min)

#olddognewtricks part 5

Vanha koira uudet temput, part 5 henkinen valmistautuminen

Miten paljon henkisellä valmistautumisella ja mentaalisella vahvuudella on merkitystä itselle maksimivaikean reitin kiipeämisessä? Jokainen varmaan jännittää ennen kovaa redpointtia jo edellisenä yönä kelaten muuveja mielessään, mutta mitä kaikkea muuta henkinen valmistautuminen pitää sisällään? Voiko varmistajan valinnalla olla merkitystä, tai jopa seuralla joka kalliolla on mukana? Jonkun tsemppaaminen vie jo kolmannelle pultille ja toisen taas pudottaa viimeistään neljännellä, kun tulee hosuttua kannustushuutojen vuoksi. 

Itselle tämä kiipeilyn henkinen osa-alue nousi mieleen taas tänä syksynä Simpeleen Haukkavuorella, silloisen projektini työstösessiolla. Olin käynyt jo parilla edellisellä kerralla tippumassa reitin puolivälissä sijaitsevan levon jälkeisestä redpoint-kruksista ja usko reitin lähettämiseen alkoi hiukan hiipua olkapään tulehdustilan ja huonon kestävyyskunnon vuoksi. Kestävyys ei ollut riittänyt kahteen hyvään yritykseen samana päivänä, koska hauki ei vain kyynärvarsista suostunut poistumaan houkuttelemallakaan. Tällä syksyn viimeisellä sessiolla satuin kalliolle Luhtalammen Jonin ja Mikkolan Aleksin kanssa. Pojat olivat kalliolle saapuneet jo edellisenä päivänä ja Aleksi oli kiivennyt ensimmäiset suomi-kasinsa Kultakuumeen ja Wild Siden, jälkimmäisen flashinä! Vaikka Jonilla olikin kasikesä ja herra kiipesi käytännössä kaiken johon koski, ei Wild Side ollut lannistunut useammastakaan yrityksestä huolimatta. Joni oli edellisenä iltana ottanut reittiin muutaman hyvän yrityksen, mutta voimat ja hiipivä pulleyvamma olivat vieneet parhaan terän. Itse otin omaan projektiini Kultakantaan parhaan yrityksen siihen mennessä ja putosin kannustuksesta huolimatta pari muuvia ennen turvakahvoja. Joni taasen pohti, saako edes jatkoja seinästä, koska olo oli edellisen päivän jäljiltä aika hakattu ja sormikin muistutteli itsestään. Tsemppasimme herraa ja kannustimme käyttämään kaikki paukut kunnon lämmittelyn jälkeen espanjalaisittain A Muerte -tyylillä. Herra kiipesikin semmoisessa zonessa, etten ole hetkeen nähnyt. Joskus suoritus on vaikuttava smoothiuden ja tällä kertaa taistelumoodin takia. Joni paini reitin toppiin sellaisella tahtotilalla, että itsekin tunsin varmistaneeni vähintään 8a:n verran.

Uuno Epsanjassa köyden jatkeena…

Itse pohdiskelin, pyytääkö Aleksia hakemaan jatkot talvea varten seinältä pois vai doggaillako ne itse treenimielessä. Eteläsuomalainen taistelukaksikko muistutti kuitenkin puoli tuntia aiemmin käymästämme A Muerte -keskustelusta ja kannustivat ottamaan syksyn viimeisen yrityksen niin kovasti kuin pystyy, koska mitään menetettäväähän siinä ei ainakaan ole. Vaikka kroppa ei ehkä ollutkaan ihan parhaillaan, niin kiipesin jostain syystä paremmin kuin aiemmin ja löysin itseni toppikruksin viimeisestä muuvista. Krimppasin oikealla kädellä niin kovaa kuin pystyin ja hoksasin, että en pumpun vuoksi kykenekään nostamaan vasenta jalkaa pikku jalkkikselle, josta vikan muuvin saa tehtyä aika varmasti. Parivaljakon kannustus oli kuitenkin niin kova ja vakuuttava, että laitoin kaiken yhden kortin varaan ja dynosin niin kuin en olisi ennen dynonnut. Eli tein semidynaamisen roiskaisun suht hyvään pokettiin, johon satuin osumaan. Sain toppibulgenkin taisteltua jollain tavalla ja syksy päättyi reitin toppaamiseen sekä olkapään kuntouttamiseen. Fiilis joka päivästä jäi jäljelle oli se, että miehestä otettiin kavereiden avustamana irti se, mitä kyseisenä päivänä oli irti otettavissa.

Sami Koponen reitillä ”Revolverimies”. Kuva: Antti Liukkonen

Joillain kiipeilyn harrastajilla tuo itsestään parhaan irti saaminen tuntuu olevan ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Olen pohtinut tätä seikkaa monessa seurassa ja varsin monessa keskustelussa esiin on noussut sama hahmo, itäsuomalainen pullakkahauiksinen unelmavävy Sami Koponen. Kauden 2020 aikana tämä tuleva kiipeilylakimies ei omasta mielestään ole ollut fyysisesti samassa kunnossa kuin joskus taannoin, mutta on kiivennyt käytännössä kaiken johon on koskenut. Samin mentaalinen vahvuus ei mielestäni rajoitu pelkästään fyysiseen suorittamiseen, vaan herra kykenee varsin vakuuttavalla tavalla hallitsemaan myös pelkokerrointa, josta kertovat kuumottavat suoritukset kuten Kesäturkki DWS sekä Cro Magnon ja Los Capitanoksen onsight. Mistä tällainen mielenhallinta syntyy ja voisiko sitä vielä ikämiesvuosilla opetella (mikäli vinkkejä muistaa)? Onnistuin houkuttelemaan Herran haastateltavaksi ja pääsin kaivelemaan vinkkejä ensi kesän tavoitteita varten, Olkaatten hyvät.

Popparit esiin ja kuulemaan herrain sanaa!

Katso lopuksi vielä Sami Koposen henkeä salpaava video Kesäturkki DWS reitin noususta! Video by Cluster Climbing

#olddognewtricks part 3

Vanha koira, Uudet kujeet. Part III, Tavoitteet

Tavoitteen asettaminen on itselle ollut urheilussa aina melkoisen merkittävässä roolissa, kilpailuhenkinen herrasmies kun olen. Nuorempana kilpailuhenkisyyttä oli aika lailla hankalampaa kanavoida järkevällä tavalla, mutta kiipeilyn kautta se on ollut helpompaa, kun voi kilpailla itseään vastaan. Tästä syystä reittien asettaminen tavoitteeksi on ollut erinomainen tapa motivoida itseään tavoitteellisesti. Kuten jo aiemmassa tekstissä tuli mainittua, projektoiminen oli itselle melkoista pakkopullaa kiipeilyharrastuksessa ensimmäiset 20 vuotta, mutta viimeisten vuosien aikana siihen on löytynyt uusi näkökulma ja jopa viehtymys. Vanha oululainen sanonta sanoo ”Reitillä ei väliä, 8a greidi on Jumala”. Itse en ole päässyt reitin valitsemisessa tähän moodiin, vaan melko lailla aina reitti on ennemminkin valinnut minut. Esimerkkinä voisi nostaa esiin esimerkiksi Juha Saatsi klassikon ”Leipäkarkea” Halsvuoresta, Jyväskylässä. Ensivisiitti kalliolle tapahtui osaltani 90-luvulla ja tällöin reitti näytti niin saavuttamattomalle, että ihmettelimme miksi kyseisessä kohden yleensäkään oli pultteja. Vuosien varrella tarinat Halsvuoren reiteistä ja nuoruuden sankareiden Kaukon veljesten uroteoista kyseisillä klassikoilla lisäsivät glooriaa. Kun reitille viimein eksyin ja tohdin siihen tarttua, onnistuin löytämään uuden betan. Muutaman session jälkeen sain kellistettyä ja oli fiilis melkoinen… Monesti itselle merkitykselliset reitit liittyvätkin osaltaan tarinoihin niiden takana. Kuka teki ensinousun ja milloin? Kenen kanssa sain jakaa työstelyn aikaan saamat fiilikset? Ai niin, pahoittelut vielä kerran Eskolle uuden betan löytämisestä 😉 Toisaalta edelleen sitä mieltä, että reitin muuvit muuttuivat mielestäni niin paremmaksi!

Tämän PT-hankkeen yksi päätavoitteista on kiivetä kovempaa kuin koskaan ennen. Steve McCluren mukaan omaa maksimia lähentelevää projektia valittaessa sen tulisi täyttää mielellään kolme toivetta:

1. Reitti inspiroi sinua.

2. Reitti tukee vahvuuksiasi. Tarkoituksena on kuitenkin kiivetä omaa maksimia.

3. Reitti on realistisesti saavutettavissa. Onko se tarpeeksi lähellä, jotta sitä pääsee helposti työstämään? Kastuuko se helposti/ kuivuuko nopeasti? Onko se auringossa koko päivän? Onko kavereilla samalla kalliolla projekteja?

Uuno Epsanjassa part I

 

Amen Break, 8b. Päätavoite 1. 2021 ->

Amen Break valitsi minut jo vuosia sitten, kun olin Mustavuoressa ja Haakanan Rami teki reittiin ensinousun. Satuin vielä saamaan ensinousun nauhalle ja poikani Veeti editoi siitä tallenteen, jonka olen katsonut joitain kymmeniä kertoja (vaiko satoja? Toim. huom.). Mutta täyttääkö Amen Break yllä mainitut kolme kriteeriä?

1. Inspiraatiota reitille ei puutu. Mielestäni se on Mustavuoren hienoin linja (tai no ehkä Sagittariuksen jälkeen). Haakanan Ramin ensinousun todistaminen reitille oli väkevä kokemus. Lisäksi muuvit ovat poikkeuksellisen hienoja ja varsin tavallisuudesta poikkeavia.

2. Palveleeko reitti omia vahvuuksia. Ei. Oma kiipeilytyyli on ennemminkin liskoilua ja matelua, kuin paukuttelua ja painiskelua. Eli työtä vaaditaan tältä osin paljon.

3. Onko se realistisesti saavutettavissa? Kyllä. Kalliolle on meiltä kotoa matkaa autolla ajallisesti n. 45min ja kalliolla on viimeistään alle tunnissa. Reitti on melko lailla aina kuiva ja puut varjostavat sitä, joten aurinkokaan ei lähmi otteita lälleröiksi. Reitillä ei myöskään ole silppuriotteita, joten nahkat eivät mene heti silsaksi. Bonariksi useampikin kiipeilykaveri on jo lupautunut kalliolle mukaan.

Kaksi kolmesta on mielestäni tarpeeksi hyvä saldo. Inspiroivaa reittiä ei saa väkisin itselle synnytettyä ja saavutettavuus on reittiä työstäessä ehkä inspiroivuuden ohella tärkein kriteeri. Luotankin Voeman poikiin, että fyysisiä osa-alueita saadaan talven aikana muutettua niin, että heikkoudet muuttuvat vahvuuksiksi.

Kävin reitillä kerran vuosia sitten, mutta sain niin reippaasti märkiä lapasia poskille, että uusintavisiitti tapahtui vasta tänä kesänä. Tänä kesänä jokin oli kliksahtanut paremmin kohdalleen, ehkäpä koronakevään pakottaman ulkoboulderoinnin vuoksi. Sain ensimmäisillä työstökerroilla tehtyä kaikki muuvit yhtä jalkamuuvia ja underimätsiä lukuun ottamatta. Itseluottamusbuusterina toimi myös kesän viimeisellä työstökerralla onnistunut linkki undereista toppifeissille saakka. Samalla hoksasin kuitenkin myös sen, että kokonaiskunnon on oltava aika paljon kovempi, jotta lähetys joskus olisi oikeasti mahdollinen. Reitti on varsinainen energiasyöppö, koska se on erittäin jyrkkä ja kiipeily on melkoista kokovartalopainia.

Itselle reitti jakaantuu kolmeen osaan: 1. Ensimmäiset kolme pultinväliä ovat helpohkoa kauhomista, isoja muuveja hyvillä otteilla. Ehkä noin 6B boulderi. Kuitenkin niin jyrkkää, että varsinaiseen kruksiin mennessä parhaat mehut tuntuvat jo jollain tapaa ehtyneen. 2. Varsinainen kruksi alkaa hyviltä otteilta kolmannen klipin jälkeen ja on itsessään yksi hienoimpia bouldereita johon olen Suomessa koskenut. Undereita, kneebareja, corejäpitystä ja itselle tarkkoja vartalonasentoja. Koska ollaan omalla limitillä, on se myös aika keliherkkä ja tuuli on itselle lähes pakollinen (mielellään vielä pohjoistuuli). Noin 10 muuvia ja vaikeutta 7A+/ B+ boulderin verran, vastaajasta riippuen. 3. Toppifeissi itsessään ei ole muuhun reittiin nähden vaikea, ehkä 6c+/7a köysireitti. Kiipeily on kuitenkin tarkkaa ja teknistä ja jos sen kiipeää huonosti, on suuri mahdollisuus pumpata itsensä alas joka tapauksessa. Yläosaa pystyy onneksi jumppaamaan itsevarmistavalla ja ajattelinkin hinkata sen siihen uskoon, että jos joskus yläkahvoille pääsen en ainakaan muuveja unohda…

Uskoisin, että talven aikana pääpaino ei tule olemaan missään yksittäisessä osa-alueessa, vaan kokonaistason nostamisessa kaikilla osa-alueilla.

Alla Rami Haakanan ensinousivideo Amen Breakista

 

Korben Dallas, 8A. Päätavoite 2. 2021

Koska itsensä haastamisessa on tarkoitus sukeltaa vahvasti syvään päätyyn, päädyimme Keipsin ja Samin (Romppainen) kanssa lisäämään projektiin lisätvistin myös boulderointitavoitteen osalta. Itsellä on varsin kapeasti kokemusta kahdeksannen vaikeusasteen bouldereista, joten jätin tavoitereitin asettamisen mestari Romppaiselle, joka tuntee meitsin kiipeilytyylin ja vahvuudet/ heikkoudet vähintäänkin tarpeeksi hyvin. Sami voikin pohtia miksi tähän päädyttiin?

Uuno Epsanjassa part II

Muistan, että Antti tuossa kevään aikana pohdiskeli Instagramissa, että vieläköhän sitä näillä kilsoilla pystyisi kasia boulderoimaan? Vastaus tähän kysymykseen Antin kohdalla on hyvinkin selkeä: Se riippuu täysin siitä haluatko sinä kiivetä sellaisen? Mietiskellessämme tavoitteita tälle Antin mieskuntoprojektille nostin ns. kissan pöydälle ja sanoin tietäväni jo sopivan reitinkin. Lökkiön kiipeilyalueella löytyy todella hieno Anton Johanssonin avaama kanttireitti nimeltä ”Korben Dallas”, joka sopisi Antin kiipeilytyylille erinomaisesti. Mitä tahansa raparänniä en lähtisi pelkän greidin takia suosittelemaan kenellekkään, sillä greidi ei tässä firmassa todellakaan ole Jumala! (sori vaan Jarmo 😉 Korben Dallas on esteettisesti kaunis, mukavan kokoinen linja ja kiipeily tapahtuu pääosin krimpeillä ja lopussa myös kanttia puristellen. Profiili on miltei vertikaalia ja muuveja kertyy kymmenkunta. Alkuun tehdään muutama helpompi muuvi, jonka jälkeen otteet vähän pienenevät ja reitin keskivaiheilta löytyy parin napakamman muuvin sekvenssi. Lopussakin täytyy pysyä skarppina, sillä kiipeillä saa ihan viimeiseen muuvin asti. Tätä linjaa voin suositella lämmöllä, sillä tiedän että, jos tämän kipaisee toppiin asti, niin hyvän olon tunteelta ei voi välttyä!”

Alla video Juha Hinkkasen noususta Korben Dallasiin

Kultakuume, 8a. Malo, 8a. Välitavoitteet 2021

Jotta pää ei jumahtaisi kiinni kahteen munaan korissa, otettiin keväälle / kesälle mukaan pari realistisesti tavoitettavaa lisämunaa, eli välitavoitetta. Kumpainenkin kyseisistä reiteistä täyttää kaikki kolme McCluren tavoiteprojektin määrettä. Ovat inspiroivia linjoja, palvelevat omia vahvuuksia ja ovat tarpeeksi helposti saavutettavissa matkan ja olosuhteiden puolesta. Bonariksi ne sijaitsevat Suomen hienoimmalla sporttikalliolla, Simpeleen Haukkavuorella.

Kummatkin ovat noin 25 metriä korkeita loivasti hänkkääviä kestävyys-/ voimakestävyysreittejä. Kumpikin reitti jakaantuu melko lailla selkeästi kahteen osaan. Alun tasainen 10-15m voimakestävyyskrimppailuosuus, hyvä lepo ja toinen osio. Kultakuumeessa loppupätkä on alkua selkeästi helpompi, kun taasen Malossa kruksi löytyykin vasta levon jälkeen. Perussuomikiipeilystä poiketen kiipeily on molemmissa tasaisen kirpakkaa, eikä kummassakaan ole selkeää lyhyttä boulderkruksia. Oleelliset tarvittavat osa-alueet ovatkin jalkatekniikka, corekestävyys (jalkkiksien huonouden takia) ja samaan syssyyn krimppivoimakestävyys.

Onko näihin tavoitteisiin realistista päästä?

Alla Samin ja Keipsin pohdinta suunnitelmasta. Oma tämänhetkinen arvio (40/60, 50/50) tavoitteisiin pääsyn mahdollisuudesta…

Tavoitteiden asettaminen on tärkeää sekä urheilijan motivaation kannalta kuin myös niihin pääsemisen kannalta. Nämä projektin ns. päätavoitteet eivät ole suinkaan ainoita asetettavia tavoitteita, vaan matkalle asetetaan useita välitavoitteita. Heti alkukartoituksessa saadaan mitattavia tuloksia, joiden pohjalta arvioidaan urheilijan tämän hetkinen tasoa osa-alueittain. Urheilijan tavoitteisiin peilaten eri osa-alueisiin asetetaan tavoitteet, joita kohti lähetään pyrkimään treenikauden aikana. Esimerkiksi Antin tapauksessa kestävyysominaisuuksia mitattiin mm. campuslaudalla tehtävällä testillä, jossa jalat pysyvät samoilla otteilla ja kädet kulkevat rimoilla tiettyä toistuvaa sekvenssiä, siihen asti että tykit hyytyy… Antin ensimmäisen testin tulos oli 8 kierrosta ja tavoitteena olisi saada nousemaan tämä kevääseen mennessä vähintään 20 kierroksen paremmalle puolen. Tämä siis vain yhtenä tavoitteena useista osa-alueista…

Valmentajan näkökulmasta tällainen vanhan sotaratsun piiskaaminen on erittäin mielenkiintoinen haaste, koska treenihistoriaa löytyy pohjalta paljon. Treeniä ei missään nimessä voida lisätä, vaan enemmänkin vaan fokusoida sitä olennaisille osa-alueille. Antin päätavoite ”Amen Break” on rohkea tavoite ja sen täyttäminen vaatii varmasti kovaa ponnistelua sekä treenissä, että itse lähetyksessä. Ainahan tällaiset projektit vaativat sen, että moni asia loksahtaa kohdalleen ja erityisesti köysikiipeilyssä myös mentaalipuolen osuus korostuu kun yritykset päivää kohti ovat melko rajalliset.” pohtii Keipsi ja Sami jatkaa: ”Yhteisen treeni- ja kiipeilyhistoriamme takia tunnen kaverin melkolailla hyvin ja mielestäni tästä projektista erityisen mielenkiintoisen tekee se, että Anttihan on viimeiset pari vuotta treenannut hyvinkin järkevästi. Monesti PT-asiakkaan treenihistoriasta löytyy paljon enemmän korjattavaa tai sitä ei yksinkertaisesti oikeastaan edes ole. Tosin jos tällainen projekti oltaisi tehty Antille kymmenen vuotta sitten, ei tästä olisi tullut yhtään mitään, sillä kaverin menohalut olivat yksinkertaisesti liian suuret. Salaa treenaamista olisi tapahtunut ja paljon! Eli siis jos joitain hyviä puolia ikääntymisestä hakee, niin sen minkä testotasoissa häviää sen viisaudessa voittaa :-)”

Usko tirehtöörin keväälle ajoittuvaan mieskuntopiikkiin näyttää olevan VOEMAn tiimin keskuudessa erittäin suuri! 🙂

Uuno Epsanjassa part III

#olddognewtricks part 2

Vanha koira uudet kujeet part 2

”Vanha koira, uudet kujeet” -sarjassa seurataan 25 vuotta kiipeilyä harrastaneen Antti Liukkosen treenaamista talven ajan VOEMAn PT-tiimin Keipsin ja Nikon johdolla. Antti kertoo kokemuksiaan viikoittain ja sopivan paikan tullen kirjoituksia höystetään kuvilla ja videoilla. Sanottakoon vielä, että huumori on turinoinnissa vahvasti läsnä, eli don’t take it too seriously, just enjoy the ride! ;-)”

Yksi merkittävimpiä syitä koko projektin aloittamiseen ja täyden ”Platina” pt-valmennuspaketin valitsemiseen on se, että iän myötä kroppa on alkanut falskaamaan sieltä sun täältä. Vuosien ajan on periaatteessa tiennyt, että kehonhuoltoon ja vastalihasten vahvistamiseen tulisi käyttää enenevä määrä aikaa ja vaivaa iän karttuessa. Se on kuitenkin monesti tylsää ja on mukavampaa vetää krimpeistä mahdollisimman kovasti, koska sen siirtovaikutus ulkokiipeilyyn on itselle helpommin perusteltavissa.

Noin 35 ikävuoteen saakka kroppa pysyi suht hyvin kasassa, varsinkin kun tuli harrastettua kaikkea mahdollista liikuntaa varsin monipuolisesti. Paikkojen rikkoutuminen tuolloin olikin ennemminkin omaa tyhmyyttä (sormien tendojen ja takareisien poksahtelu huonon lämmittelyn tai ylirasituksen vuoksi), kuin pikkuhiljaa hiipivät rasitusvammat selässä tai olkapäissä.

Omalta osalta olkapäiden kanssa on-off reistailu alkoi kymmenisen vuotta sitten kiertäjäkalvosimen napsahdettua pariinkin otteeseen eri reiteillä. Jälkiviisaana voi toki todeta, että niitä haavereita ei tullut koskaan kunnolla jumpattua kuntoon ja sitä virhettä ollaankin maksettu takaisin tasaisesti jo vuosia. Aina välillä ne ovat olleet vihoittelematta jonkin aikaa, mutta heti kun on jättänyt peruskuntopiirijumpan tyhmyyttään pois, ovat vaivat palanneet. Toista olkapäätä jossain välissä kuvailtiin magneetissakin, mutta isompia repeämiä ei ollut, kulumia kylläkin enemmän ja vähemmän.

Selän osalta toiminnalliset jumit ovat pääsääntöisesti pysyneet aisoissa säännöllisen epäsäännöllisellä hieronnalla. Talven 2020 aikana treeni ei pitänyt sisällään käytännössä muuta kuin kiipeilyä ja satunnaista kuntopiirijumppaa. Tämä yhdistettynä melko massiiviseen autolla ajamiseen sai aikaan varsin nihkeitä alaselkävaivoja. Vertailimme talven Espanjan boulderretkellä oireitamme veli Romppaisen kanssa ja jytkyttelimme setämiesosaston kanssa alaselkä- ja pakaraosastojamme lihashuoltovasaralla, eli kansakielellä ”jytkyttimellä” koko retken ajan. Kevään aikana Romppaisen välilevyvaivat antoivatkin periksi, mutta itsellä aamut alkoivat vielä alkukesästäkin vatsalleen kääntymällä ja pakittamalla sängystä pois. Siinä vaiheessa, kun pytylle istuminen piti suorittaa aamuisin sihtaamalla kohdalleen ja pudottautumalla istumaan päätin, että lääkärin konsultaatio voisi olla paikallaan. Työterveyslääkäri oli mies paikallaan ja sanoi, ettei tässä vaiheessa tarjoa puukkoa eikä edes kuvantamista, koska jonkinlaisia löydöksiä tulisi allekirjoittaneen ikäryhmän miesedustajille melkein aina, jos kuvia otettaisiin. Ensisijaiseksi hoidoksi päätettiinkin kokeilla fysioterapiaa.

Fysioterapeutti Jani Laukkarinen selvitteli tottuneesti oireiden syitä ja pohti, että oleellista oireissa oli se, että heijastevaikutuksia ei ole raajoihin kovin pitkälle ja se, että kipu helpottaa päivällä kun selkään tulee liikettä. Herra pyysi allekirjoittaneen vatsalleen makuulleen ja käski jännittää kannikoita, napakasti pinnistystä tunnustellen. Tämän jälkeen hän pyysi testihenkilöä itseään pitämään peukaloita hellästi pakaroiden päällä ja käski jännittämään niitä vuoron perään. Muutoin jännittely onnistui hyvin, mutta oikeassa kankussa ei tapahtunut mitään ennen kuin oikein keskittyi. ”Sulla on nukahtanut pakara”. ”Nukahtanut pakara??”. Pakara oli päässyt nukahtamaan hyvinkin pitkälti paljosta autolla ajosta ja huonosta lihashuollosta johtuen. Hermotus aivoista kankkuun oli sekaisin ja se piti saada käynnistymään uudelleen. Jani lupasi, että tehokkaalla treenillä siinä pitäisi mennä kuutisen viikkoa ja sen verran kyseisen kankun takaisin eloon herättelyyn menikin.

Nyt kankku alkaa olla jo melko eloisa ja olkapäätkään eivät enää ole tulehtuneet, koska älysin pitää vajaan kuukauden tauon syksyn lähetystöiden jälkeen. Odotusarvo pt-pakettiin kuuluvasta fysioterapiatestistä ja henkilökohtaisesta kehonhuolto-ohjelmasta onkin se, että pääsisi treenaamaan paikat kuntoon, jotta voisi treenata oikeasti kiipeilyä (kovaa).

Alla videotallenne testisessiosta ja fysioterapeutti Nikon pohdintaa testiyksilön toimintakyvystä.

”Tämä vuosien marinoima raamikas paketti on imenyt vuosien varrella puoleensa paljon hyvää, mutta kieltämättä pienestä öljyämisestä ei olisi haittaa. Selkeiksi kehityskohteiksi nousivat olkapäiden liikkuvuus ja pakaroiden voimatasot sekä ailahtelevainen hermotus. Suuteluhommat jätettiin vielä työkalupakkiin odottelemaan ja päätetiin lähteä tuloksia liikkeen kautta. Hyvä tästä tullee!°

Terveisin -Niko

Scroll to top