Kuukausi: maaliskuu 2021

#olddognewtricks part 20

Vanha koira uudet kujeet, part 20 (Projektoinnin sydämmessä, haastattelussa jedimaster Jani Lehtola)

Kun syksyllä aloittelin tätä omaa ikämieshaastetta, otin tavoitteeksi haastatella jotakuta kiipeilyn harrastajaa, jonka mielen maailma jaksaa kantaa pädit tai jatkot samalle reitille viikosta toiseen. Allekirjoittaneen projektointihistoria pitää sisällään nimittäin enintään  5-10 sessiota per reitti (ja tämäkin vain parin reitin osalta), joista osa on useimmiten sijoittunut lähmerökeleihin ja siten sisällään ovat olleet vain tutustumista muuveihin. Eli siis venymistä myös tämän asian suhteen on tapahduttava, jos mielii itselle vaikeita projektia kiivetä… Miten motivaatio saadaan pidettyä korkealla useamman kauden pituisissa projekteissa? Milloin viha-rakkaussuhde reittiin muodostuu vain vihasuhteeksi? 

”Rovio” 8b, Pyhännän kivi


Muistelen, että Westmannin Karri työsteli aikoinaan ”Matadoria” Falkbergetillä yli 40 sessiota ja lopulta ansiokkaasti reitin lähettikin. Olisiko hän se The Man projektointipuuhissa? Syksyllä koronakaranteenin aikana törmäsin kuitenkin pitkästä aikaa Lehtolan Janin mainioon Vimeotiliin ja päädyin pitkästä aikaa katsomaan erinomaisen videotarinan herran työstökaaresta Luohuan reittiin Lada miestä kuljettaa assis 8B(+). Reitin lähettäminen otti Janilta 141 sessiota 10 vuoden aikana (kyllä: sataneljäkymmentäyksi, tuossa ei ollut kirjoitusvirhettä!). Kaiken kukkuraksi kulminaatiopisteeksi muodostui reitin ensimmäinen muuvi, joka meni jo vuosia ennen varsinaista lähetystä, mutta hukkaantui taas uudelleen usean vuoden ajaksi. Herran mainiossa Instagram -tilissä on voinut seurata myös viimeisen kolmen vuoden aikana yhden nykyisen projektin etenemistä. Kyseinen väkivaltaisen näköinen underipläjäys sijaitsee Rovaniemen kuuluisalla Martti Servo kivellä, ”Voimasanojen” vasemmalla puolella. Kyseisen projektin kahta muuvia Jani on ratkonut 60 session ajan ja postauksien perusteella projekti etenee hiljalleen.

Martti Servo -kiven underiprojekti

 

Kyseisenkaltaiseen omistautumiseen en ole muiden kiipeilyn harrastajien kohdalla kuunaan törmannyt ja päätinkin valita haastatteluni kohteeksi tämän projektoinnin Jedimasterin. Pysyykö motivaatio kasassa vuodesta toiseen? Millä keinoilla etenemistä voi dokumentoida itselleen niin, että lapsen usko onnistumiseen säilyy? Miten optimoida kelin ja fyysisten sekä psyykkisten ominaisuuksien palapeli?

 


Yksi maailman kuuluisimpia redpointtaajia lienee englantilainen huippukiipeilijä Steve Mcclure. Hän pohti mielestäni varsin mainiosti redpoint-prosessia kiivettyään tähänastisen kiipeilyuransa vaikeimman reitin Rainmanin”. Hänen ajatuksensa mukaan kukaan ei luonnollisesti voi saada itsestään irti kiipeilysuorituksessa sataa prosenttia mutta koki, että kiivetessä kyseistä reittiä kyseisenä päivänä hän uskoo olleensa niin lähellä tuota limittiä, kuin hänen on mahdollista suorituksessaan päästä. Janin järkkymätön ja jopa itsepäinen mentaliteetti on mielestäni keskustelumme perusteella poikkeuksellinen, että hän jos joku on kykenevä ottamaan itsestään irti jos ei sataa, niin ainakin 95% noina maagisina päivinä kun olo on ”Strong and Light” ja muutkin taivaankappaleet sattuvat olemaan kohdallaan. Ultimaattinen voiman määrä ja sen lisääminen ei liene myöskään projektointiprosesseissa toimi jarruttavana elementtinä. Jos siis olet aikeissa aloittaa projektointia varten treenaamisen, niin voit ottaa vastaan alla olevan videon haasteen kotitreeneihin ☺

 
 
 
 
 
Näytä tämä julkaisu Instagramissa.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Jani Lehtola (@darthkukkis) jakama julkaisu

Keskustelussa projektoinnista sivuamme myös Osmo Aspin legendaarista Luohua-reittiä King of Sting” 8B+, jonka erinomainen videotaltiointi kertoo omankaltaisen tarinansa projektin elämänkaaresta.

Katso alta Janin videohaastattelu!

#OLDDOGNEWTRICKS PART 19

Vanha koira uudet kujeet, part 19 (Circuitit ja treenaaminen)

Alkuvuoden treenaamisen osalta selkäranka on meinannut hiukan napsua (kuten varmaan useimmilla) koronan, karanteenien, epätietoisuuden ja talven (joka ei tunnu loppuvan ikinä) vuoksi. Koska omat treenipaikat Mikkelissä ovat kiinni ja näillä näkymin pysyvätkin kiinni varmaan toukokuuhun saakka, on omaa hiilijalanjälkeä valitettavasti kasvatettava liikkumalla sinne missä hallitulla riskillä voi treenihommia mielekkäästi hoitaa.

Parin -kolmen viikon karanteenijakson jälkeen nahkoja syyhytti seinälle pääseminen ja kiipeäminen niin paljon, että tendoissa kihelmöi. PT Vatasen, eli Lappalaisen ajatus olikin tehdä kisamuotoinen treeni, jossa taottaisiin kolmen tunnin aikana mahdollisimman iso määrä reittejä. Samalla kertaa päätimme valottaa hiukan verhoa VOEMAn circuittien takana. Mitä circuitit ovat? Miksi VOEMAn seiniltä niitä löytyy? Miten harrastaja niitä voi hyödyntää? Pyrimme avaamaan hallin reittivelhojen kanssa muun muassa näitä kysymyksiä hiukkasen ja bonariksi pääsin itse testaamaan itselle koskemattomat kierrokset.

Antti valmistautuu suorittamaan punaisen circuitin yhdeksännen reitin klassista ”peukalomätsimuuvin”…

Vaikkakin olen circuitteja kiivennyt jo aiemmin, tuli tällä kertaa pohdittua niiden käyttämisen hyviä (ja huonoja) puolia omakohtaisesti. Merkittävin plussapuoli löytyy varmaankin siitä, että jokaisessa cirkuitissa on 10 erilaista reittiä, joiden avulla on tarkoitus joko oppia uutta tai mahdollisesti vahvistaa johonkin osa-alueeseen liittyvää heikkoutta. En ollut aiemmin tullut pohtineeksi niiden merkitystä myös reitinteon kannalta. Kun jokaiseen 5 circuittiin on tarkoitus saada 10 eri tavoilla kiipeilijää haastavaa reittiä tarkoittanee se sitä, että reitintekijät joutuvat oikeasti kommunikoimaan keskenään ja suunnittelemaan kokonaisuutta tätä näkökulmaa silmällä pitäen. Mikäli itse asuisin Kuopion suunnalla, käyttäisin circuitteja varsinkin peruskestävyyden ja voimakestävyyden treenaamisessa. Harjoituksen mielekkyyden ja kuormituksen tasaisuuden kannalta reittivalikoiman laaja skaala toimisi mainiosti. Haasteena omalta osaltani näkisin addiktoituvan luonteeni. En varmaankaan malttaisi olla kellottamatta kullekin cirkuitille aikaa ja toisaalta punaisen circuitin läpäisemisestä tulisi luultavasti päähänpinttymä.

Joka tapauksessa suosittelen kyseisiä kierroksia ehdottomasti kokeilemaan, jos Savon sydämessä päättää piipahtaa ja muidenkin hallien osalta pohtisin kyseisen työvälineen käyttöä, mikäli ne eivät vielä käytössä ole.

Katso alta videonpätkä, jossa vanha dogi kuolaa sinisen circuitin parissa ja mahtuupa mukaan myös vähän aiheesta höpöttelyäkin!

HUOM! Video on kuvattu VOEMAn aukioloaikojen ulkopuolella pienen sisäpiirin läsnäollessa…

#olddognewtricks part 18

Vanha koira uudet temput, part 18 (Legendary Old Dog)

Maamme lyhyeen, mutta tanakkaan kiipeilyhistoriaan nivoutuu melkoinen määrä legendaarisia hahmoja, mutta luultavasti kenestäkään ei löydy yhtä paljoa legendoja kuin Tomi Nytorpista. Suihkosen Henkkaa voi liene pitää suomalaisen sporttikiipeilyn jedinä, mutta Tomi on on ainakin minun ikäluokkani (kiipeilevän sellaisen) silmissä se nuori Padawan, joka vei lajin uudelle tasolle ja lähenteli vankasti kansainvälistä tasoa jo 90-luvun lopulla. Tomi ei  itse itseään varmaan koskaan superstarana ole pitänyt, joten hänestä varsinkin meidän +40-vuotiaiden miesten fanitus on joskus voinut tuntua hämmentävältä. Eräs ikätoverini naureskelikin joskus, että hänen tytärtään huvittaa erityisesti isukin fanitus erityisesti niissä tilanteissa kun esimerkiksi kisoissa Tomin saapuessa paikalle poistuu isältä puhekyky lähes kokonaan 🙂

Tomilla kiipeilyhistoriaa ja tarinaa löytyy sen verran pitkältä ajalta, että hiukan reilun tunnin rupatteluhetkessä ei ehditty kuin raapaista pintaa, varsinkin kun innostus meinasi viedä matkalla mennessään. Joten mikäli taivaankappaleet suovat, pyrimme taltioimaan hänen kanssaan part II-tuokion ja mahdollisesti videoimme samalla myös joitain ulkoreittejä vielä kevään aikana.

Kiipeilyuran alkuvaihetta. Aikakaudelle tyypillisesti Määttälän Leksalta hankitut La Sportivan Mythokset (ja sukat) jalassa.

 

Koska tuollaiseen lyhyeen haastatteluhetkeen ei saa millään nivottua haastatteluviikonlopun aikana rupateltuja hetkiä, tahi varsinkaan niistä välittyneitä tunteita, pyrin niitä vielä hieman avaamaan omasta näkövinkkelistäni.

Ihminen tarvitsee onnistuakseen ja kehittyäkseen useimmiten muita ihmisiä ympärilleen. Tomin osalta kiipeilyn aloitus sijoittui Tampereen Pelikaaniin (kiipeilyhalli), mutta varsinaisesti lähti lentoon hänen tutustuttuaan Salosen Vesaan ja Samiin. Trion veturina toimineen Vesan auto ja ehtymätön into antoivat lisäbuustia jo lähtötilanteessa innokkaalle rimpulalle ja kehityskäyrä oli kyseiseen ajankohtaan (90-luvun alku) peilaten häkellyttävä. 

8a:n saittikuntoon ei välttämättä tarvitse maailman hienointa seinää…

 

Koska harjoitusfaciliteetteja ei liiemmin ollut, rakentelivat nuorukaiset itselleen sen ajan boardeja latoon ja Tomin vanhempien vajaan. Kyseiseen latoon sijoittuukin Suomen ehkä ensimmäinen kiipeilyelokuva Snake dansing on the wall (nimi on tosiaan kirjoitettu näin toim.huom.). Tarkkasilmäinen katsoja voi huomata, että merkittävä määrä otteista oli jo tuolloin omatekoisia. Koska otteita ei juurikaan tilaamalla saanut, niitä tehtiin innovatiivisilla tyyleillä. Yksi omaan korvaan erikoisimmista ratkaisuista olivat jääkiekot, joihin nuorukaiset sahasivat incut-listan keskelle ja ruuvasivat seinään. Toimivat kuulemma yllättävän hyvin.

Sittemmin Vesa on tehnyt klassikkomaineen statuksen saavuttaneita kiipeilyelokuvia joita Tomikin on tähdittänyt, kutenKöydettömät. Oleellinen osa kiipeilyssä kehittymistä oli ulkokiipeily, jonka kehittämiseen Salosen serkukset Tominkin ottivat mukaan alusta saakka. Köysikallioista alkuajan merkittävimmäksi kehitystyöksi sijoittui kotiseutu Tampere/ Nokia -akselille sijoittuneen Ketaranvuoren avaaminen. Tomille yksi mieleenpainuneimpia reittejä on Hyttysmän(7c) jonka avausprosessia hän videolla hiukan kuvaakin. Nimen taustalta löytyy jo yllä mainittu siihen aikaan hoikahko varsi, josta Vesa käytti reitin nimeksi muodostunutta termiä.

Harjoittelumetodina poikkarit…

Boulderointia ei 90-luvun kiipeilymaailmassa vielä varsinaisesti mielletty omaksi lajikseen (ainakaan Suomessa), vaan bouldereiden kiipeäminen oli pääsääntöisesti treeniä ja useimmiten poikkareita. 90-luvun puolivälin jälkeen sekä Tomi, että Saatsin Juha käväisivät kumpikin Fontsussa ja ajatus suoraviivaisemmistakin bouldereista heräsi. Vaikkakin Martin Nugentin klassikoita Metropolis” (7B) ja Melankolia” (7B+) Mellunmäessä pidettiin tuohon aikaan Suomen vaikeimpina bouldereina, niin samoihin aikoihin yhtä kovia bouldereita avattiin myös Jyväskylän ja Nokian suuntaan. Saatsin Juha kiipesi ensin Suolahden suuntaan reittejä kuten Licence to Piss” (8-/7B) ja Kokovartaloerektio” (8-/-7B) ja hiukan sen jälkeen Muuratsaloon Nakit ja muusin” jonka vaikeus on sittemmin asettunut jopa 7C:n kantturoihin.  Myös Remosen Jussi avasi oman tiukkiksensa Salamurhaajan”, jolle hän antoi ilmeisesti vaikeutta 8+ eli n. 7C. Nokialla Tomi taasen poikkaroi Pompaa” 7B+:san verran. Maaseudun pojat kävivät vuoron perään toistensa uusiin reitteihin tutustumassa ja Juhasta tulikin Tomin seuraava merkittävä mentor ja rinnallakulkija, jonka kanssa he muun muassa kävivät tutustumassa maailman tasoon kisakiipeilyn merkeissä.

Sekvenssi Pompaan, jolla Tomi osallistui omalta osaltaan boulderoinnin tason kiivaasen nostoon 90-luvun lopulla…

Yksi Tomin vankimmista rakkauden kohteista kiipeilyn saralla on ollut saittaaminen. Vaikkakaan sen harjoittelu ei Suomessa ole ollut maailman helpointa, on vuosikymmeniä kestänyt voimakestävyyden treenaaminen antanut tähän kiipeilyn kuningasmuotoon melko hyvän sitkeyspohjan, joka on mahdollistanut sen, että reittiä ei ole aina tarvinnut lukea edes välttämättä oikein. 1998 suomalaista kiipeilyhistoriaa siirrettiin Tomin toimesta uudelle levelille, kun hän kävi ensin Ceusen reissulla saittaamassa läjän reittejä välillä 7c- 7c+ ja syksyn reissulla Mallorcalla tipahti ensimmäinen 8a onsight, Football Fun”.

Sankarin fiilis ekan 8a onsightin jälkeen…

Merkittävää on, että tuohon maailmanaikaan 8a:n saittaaminen oli hyvin lähellä maailman ehdotonta kärkeä. Samalla retkellä Tomi kokeili tavoistaan poiketen muuvit reittiin nimelta Comando Madrid” 8b+. Spekulointi jälkeenpäin on aina helppoa, mutta Tomi hieman pahoitteli, ettei ottanut kyseiseen reittiin saittiyrkkää tuolloin sillä toisella yrityksellä se oli mennyt luvattoman helposti. Toisaalta hän oli hyvillään, sillä ehkä aika ei olisi silloin vielä ollut kyseiseen suoritukseen kypsä ☺. Monelle kiipeilyn harrastajalle herran ehkä merkittävimpänä saittisuorituksena lienee kuitenkin Falkberget-klassikko Matador” 8a jonka osalta legenda kertoo herran pakitelleen reitin kruksista mentyään sekvenssiin ensin vääräkätisesti. Mene ja tiedä, mutta suorituksena hämmentävä…

Kisailua aikana, jolloin vedettiin listoista kilpaa niin pitkään kuin jaksoi…

Tomin kanssa turinoidessa käy rivien välistä merkittävästi ilmi miten suuri merkitys kiipeilyssä linjoilla, kiven laadulla ja kiipeilyseuralla hänelle on ollut. Tomin kohdalla yksi ensimmäisiä rakkaussuhteita kiipeilyreittiin oli syntynyt Patrick Edlingerin klassikkoon Take it or, Leave it” 8a Verdonissa. Kyseinen rakkaussuhde syntyi 90-luvun alussa, kun nuori mies oli ostanut Akateemisesta kirjakaupasta saksalaisen Rottpunkt-lehden, jossa oli kuva kyseisestä reitistä Verdon-artikkeliin yhdistettynä. Loppujen lopuksi kyseinen multipitch antautui monen mutkan jälkeen vuonna 2012 ja tarinan kaari sai päätöksensä. Kyseisen reitin kuvat on otettu samalla klassisella tyylillä (ja saman klassisen kuvaajan toimesta), kuin Tomin samana vuonna avaama trädisuperklassikko Hiidenkirnu” 8a. Eli köysi pulttiin kiinni (tai hiidenkirnun osalta kallion juureen kiilaan), tarpeeksi löysää köyteen, jotta siihen uskaltaa hypätä kuvan ottamisen jälkeen. Vaimo jumaroimaan kallion päälle kameran kanssa ja ottamaan klassikkokuvia. Jos tuo ei ole rakkautta, niin mikä on?

HC-tyylillä kuvattu kiipeilylehden kansikuva Suomen hienoimmasta halkeamasta. Hiidenkirnu 8a. @Mina Nytorp

En malttanut myöskään olla kysymättä, onko Tomi koskaan harmitellut sitä, ettei laittanut kaikkea yhden kortin varaan ja lähtenyt koettamaan rahkeitaan ammattilaisuudessa. Tähän pohdintaa haastattelussamme.

Rakkautta käsityöhön…

Teemaa pohdiskelimme myös yhden Tomin pitkäaikaisimmista kiipeily-ystävistä, elikkäs Mannin Olli-Petterin kanssa. OP kiteytti mielestäni oman näkökulmansa mainiosti. ”Mikäli haluat tehdä töitä, olla hyvä perheenisä ja samalla maailman eliittiä kiipeilyssä, ei voi havitella sitä, että olisi kiipeilyn osalta sitä kaikissa osa-alueissa vaan on valittava taistelunsa”. Tomin osalta tämä on toiminut siten, että herra on rakentanut itselleen yhden Suomen hienoimmista (ellei hienoimman) koticaven ja mahdollistanut treenaamisen näin aina kun se itselle sopii. Kun siihen lisätään Tomin oma ajatus siitä, että sanontahan sanoo ”Vahvista vahvuuksiasi”, on kokonaispaketti melko lailla valmis. Hän kertookin treenaavansa melko lailla joka päivä jonkin verran ja aina voimakestävyyttä. Kuulostaa hullulta, mutta on toiminut häkellyttävän hyvin jo kolmisenkymmentä vuotta… Vaikkakaan herra ei ehkä ole dynaamisten muuvien ja koordinaatioloikkien velho, on pienestä otteesta huonoilla jalkaotteilla vetäminen jotain sellaista mitä en ole muualla livenä nähnyt. Treenaamisesta teemme toivottavasti oman jaksonsa vielä kevään aikana.

Loppuun vielä haastattelutuokiomme paikaksi valitun puusepänverstaan seinälle taltioituja kuvia Verdonista ja Silbergeieristä.

Verdon, Silbergeier

KATSO ALTA VIDEO ANTIN JA TOMIN JUTUSTELUTUOKIOSTA

VIDEO: Marko Kauko

Scroll to top