voema

#olddognewtricks part 13

Vanha koira uudet temput, part 13 (motivaatiohaastattelussa suomikiipeilyn legenda Jani Lunnas)

Tammikuun puolivälin haastatteluvieraaksi saapui yksi suomikiipeilyn kehitystyön pioneereista, eli palosotamies Jani Lunnas. Jos Suihkosen Henkka ja Nugentin Martin hoitivatkin sporttikiipeilyn ensimmäistä vahvaa aaltoa Etelä-Suomessa, niin Jani piti lippua 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Itä-Suomessa.

Kvaloya, Norja v. 1997


Olinkin niin innoissani Janin kanssa turisemisesta, että juttu rönsyili melkein kahden tunnin ajan laidasta laitaan. Pahoittelut siitä, että punainen lanka meinasi välillä karata myös hiukan käsistä… En loppujen lopuksi ole edes ihan kartalla missä kaikkialla mies on ennättänyt 25-vuotisen kiipeilyuransa aikana asua (eli kiivetä), mutta joitain pääpaikkoja ovat ainakin Rovaniemi, Espanja, Joensuu, Espanja, Kuopio, Espanja ja Pääkaupunkiseutu.
Oleellista paikkakunnan- ja maanvaihdoksiin on kuitenkin vuosien aikana aina ollut kiipeily ja palo kehittyä siinä.

Haukkavuori 2004

 
Tämä into ja palo olikin yksi merkittävistä syistä, joista halusin herran kanssa haastella. Mikä ihme saa aikuisen miehen ajamaan vaikkapa Rovaniemi-Simpele väliä viikonloppukeikkoina, tai hakeutumaan työuralla työhön, jossa työajat natsaavat harrastamisen kanssa niin, että elämä perheenisänäkin onnistuu kiitettävästi. Innon ja palon tuotoksena herra joka tapauksessa kehitti, tai on ollut oleellisesti kehittämässä kiipeilyalueita ja kallioita kuten Hiidenkirnut Rovaniemellä, Vuorivaara Joensuussa, Simpeleen Haukkavuori ja Kuopion Jynkkä. Oleellista kyseisen aikakauden (2000-luvun taite) kallioiden kehittämistyössä oli se, että kiipeiykenkinä käytettiin Borealin Lasereita ja 8a:n vaikeustasoisen reitin kiivettyään (ja varsinkin avattuaan) nimensä löysi Kiipeilylehden Spotteriin joka oli ainut ja oikea kiipeilymedia (koska internettiä ei oltu vielä keksitty). Itä-Suomalaisittain Janin Vuorivaaraan vuonna 2000 avaama Dulcinea 8a oli alueen ensimmäinen kasi ja samalla herra siirsi oman kiipeilynsä vaikeustason uusille numeroille. Herralla on ollut silmää myös laadulle, sillä samaan vaikeusasteeseen sattuvat Wild Side Haukkavuorella ja Pavarotti Kuopion Jynkässä ovat eittämättä omassa vaikeusasteessaan Suomikiipeilyn valioita.

Wildside reitin putsailua Haukkavuorella vuonna 2004


Oman osansa rupatteluhetkestä veivät myös Olhavan klassikot kuten
Eklipsi 6+ ja Nessu 6+. Eklipsiin Jani teki ilmeisesti kolmannen nousun Paavo Saarelan haloilla varmistetun suorituksen ja Salosen Vesan soolon jälkeen. Toki ei Janillakaan nousussaan ollut kolmosen camalottia isompaa piissiä, joten kuumotuskertoimen tietänevät kaikki, ketkä ovat reitin joskus kiivenneet. Nessuun Janin nousu onkin yksi harvoja, sillä viimeinen varmistushan kyseisellä reitillä tulee Ukkosenjohdattimen ja Salaman yhdistävään poikkihalkemaan. Eli loppurannari on noin 15m…

”Pocer de un Cono” 7b+, Teneriffa, Espanja


Lopuksi turisimme myös siitä, mitä syitä Jani itse löytää siihen, että kovimmat reittinsä kuten
A day in Life, 8b Niemiselissä hän on kiivennyt + 40-vuotiaana. Lieneekö tälläkin kertaa totuutena viisaus ”Minkä testoissa häviää, sen voimassa voittaa”. Toki selvitimme vastauksen myös kuulijakysymykseen Fiesta de los Biceps -reitille valmistautumisesta…

(Artikkelin kuvat: Sekalainen lajitelma kuvaajia, joista itse tirehtöörikään ei ole oikein  kartalla… Eli sanotaan vaikka, että kuvat: Jani Lunnaksen kamera)

Katso alta Antin ja Janin videomaratoni (1h 52min)

#olddognewtricks part 11

Vanha koira uudet temput part 11 (Kiipeilyvalmennus, vieraana Kaukovalmennuksen Kirsi Kauko)

Vuoden 2021 ensimmäisen haastattelun vieraaksi saimme kunnian kutsua boulderoinnin pitkän linjan veteraanin, Kirsi Kaukon Jyväskylästä. Nuoresta iästään huolimatta kiipeilijäpariskunta Kaukon lyhyempi- ja kauniimpi osapuoli on aloittanut kiipeilyharrastuksen silloin, kun osa kuulijoista ei vielä ollut syntynytkään. Kirsi onkin ensimmäisiä suomalaisia naiskiipeilijöitä, joka vakiinnutti seitsemännen vaikeusasteen bouldernousut suoritustasoonsa. Itselle yksi Kirsin inspiroivimmista kiipeilysuoritteista muistuu mieleen pariskunnan Englannin vuosilta, jolloin hän kellisti Almscliffissä Demon Wall Roofin 7A+ 2000-luvun alussa. Sittemmin rouva on kiivennyt bouldereita 7C+ tasoon saakka Suomessa ja ulkomailla. Yhtenä esimerkkinä tiukoista lähetyksistä voinee mainita Keventäjät assiksen 7B+/C  vuodelta 2007.

Kirsi ”Kikka” Kauko ottaa kovaa yrkkää Lofooteilla reitillä ”Old Man And The Sea”. Kuva: Sami Romppainen

Kiipeilyn ohella Kirsi on hurahtanut voimailuun crossfitin, painonoston sekä lisäpainoleuanvedon osalta. Viimeisimmässä palkintokaapista löytyy kaksi Suomen mestaruutta vuosilta 2019 ja 2020. Haastattelusta voitkin bongata millä kilomäärällä master-sarjassa mestaruus Suomessa irtoaa. Kiinnostus voimailuun ja liikuntaan ajoi Kirsin kouluttautumaan ensin Jyväskylän Yliopistoon valmennus- ja testausopin merkeissä sekä Itä-Suomen Yliopistoon ravitsemusopin osalta. Tästä tie jatkui voimavalmentajan opintoihin Jyväskylässä ja viimeisimmäksi Personal Trainer/ Liikuntaneuvoja koulutukseen Kuortaneen urheiluopistolla. Nykypäivänä hän tarjoaa valmennuspalveluja kiipeilyyn ja voimailuun Kaukovalmennus -yrityksellään. Kaukovalmennuksesta ja sen palveluista myös enemmän haastattelussa.

Haastattelussa keskustelemme kiipeilyn treenaamisesta, valmennuksesta ja siihen liittyvistä palveluista sekä kiipeilyyn liittyvistä eri elementeistä (voima, taito, painon merkitys ja naisten osalta hormonaalinen kierto). Kiipeilyyn liittyvään painon ja  voiman suhde keskusteluun Kirsin näkemys löytyy koulutuksen ohella omakohtaisesta kokemuksesta, josta hän kertoo ihailtavan avoimesti.

Ja nyt erityisesti Jyväskylän alueen kiipeilijät hoi! Mikäli olet kiinnostunut ottamaan kiipeilyn harjoittelussa seuraavan askelen ja harkitset Personal Trainerin palveluiden hankkimista, suosittelen tutustumaan Kaukovalmennuksen palveluihin joko Instagramin: https://www.instagram.com/kaukovalmennus/ tai Facebookin kautta: https://www.facebook.com/kaukovalmennus 

Katso alta Marko Kaukon taltioima videohaastattelu!

#olddognewtricks part 10

Vanha koira uudet temput part 10 (Pitäs reenata, mutta hallit on kiinni?!)

Täällä Etelä-Savossa hallit lyötiin säppiin jo joulukuun alussa ja luonnollisesti se on aiheuttanut pienen pieniä säätöjä treenaamiseen, varsinkin kestävyystreenin osalta. Mainitsinkin jo aiemmin otelaudalla toteutettavista treeneistä ja niistä tuli joitain tarkentavia kysymyksiä, joten ajattelimme selkiyttää asiaa lyhyen tutorial-videon muodossa.

Vastapainolla kevennettyjen repeaters-roikuntojen osalta hyvä laskukaava vastapainoihin liittyen löytyy esimerkiksi ”Crimpd” applikaatiosta, josta löytyy myös timerit yms. Samaisesta applikaatiosta löytyy myös melkoinen määrä erilaisia harjoitteita oman harjoittelun suunnittelua varten, mikäli et aio sitä antaa ammattilaisten käsiin. Vastapainon käyttämisessä videolta unohtui yksi mielestäni suhteellisen merkittävä osa, eli puntarin käyttö. Itseäni ainakin selkiyttää se, että hyppää puntarille kiinnitettyään vastapainon itseen. Tällöin tietää konkreetisti minkä verran vastapaino keventää ihan oikeasti ja sen myötä on mahdollista suunnitella progressiota tulevissa treeneissä.

Suomalaiset Gentlewoodin listat (tsekkaa: https://www.instagram.com/gentlewood.woodworks)

Painotan kuitenkin vielä, että nämä kyseiset treenivinkit liittyvät sormien kestävyysominaisuuksien treenaamiseen kotiolosuhteissa. Jos kestävyyttä on mahdollista treenata kiipeilemällä, niin se on melko lailla aina parempi vaihtoehto. Otelautailun käytöstä voimatreeneissä tehdään lyhyt tutoriaali lähiviikkoina.

Vuosi 2020 päättyi mukavissa merkeissä. Treenisykli menee eteenpäin kuin juna ja toistaiseksi on sellainen olo, että itse on pysynyt kyydissä. Treenijakson alussa marraskuussa oli ajoittain sellainen olo, että kuormaa on vähintäänkin tarpeeksi ja joissain treeneissä olo ei ollut ihan vimoisen päälle palautuneen oloinen. Kysyttäessä Keipsi aka Kalle-Pekka kuitenkin selitti, että tässä vaiheessa sykliä se on suunniteltua ja varsinkin kovilla viikoilla ideana on juurikin se, että vaijeria kiristetään tarkoituksella hiukan tiukemmalle kuin mikä hyvälle tuntuu. Vaikkakin vitsailin, että näillä kilometreillä ei miehessä ole muuta jäykkää kuin käytös, niin en ollut ihan kartalla siinä miten letkuksi keskivartalo olikaan päässyt. Varsin helposti sitä vain harhautuu ajatukseen, jossa mennään eteenpäin vanhoilla pohjilla. Ilahduttavaa kuitenkin on, että pikku hiljaa myös masuliiniosasto alkaa ottaa ärsykettä vastaan ja jalkoja saa silloin tällöin tankoon asti nostettua. Viimeisen parin viikon aikana treenien painopistettä ollaan siirretty volyymistä intensiteettiin ja hiljalleen myös napakammat muuvit alkavat irtoamaan ilahduttavasti hiukan paremmin.

Merkittävin oppimiskokemus viime viikoilta ei yllättävästi löydy koordinaatioharjoitteista, vaan 45 asteiselta hänkiltä. Keipsi patisti allekirjoittaneen harjoittelemaan leveitä powerimuuveja niin, että jalkaotetta ei haeta itselle tyypillisesti samalta puolelta jonne liike on menossa, vaan vastakkaiselta puolelta jolloin liikkeessä voi käyttää avuksi enemmän jalkoja ja liike-energiaa. Voela´, sehän onkin monesti helpompaa!

Kestävyystreeneihin linkkivinkki: Ainakin Storytellistä löytyy Frank Herbertin klassikko ”Dyyni-trilogiaIlkka Villin lukemana. Scifin avustamana kestävyystreenit kulkevat kuin siivin.


Kurkkaa alta Antti-Setän vinkit otelaudalla tehtäviin otelautatreeneihin:

#olddognewtricks part 9

Vanha koira, Uudet temput part 9. Another old dog (with Big Balls)

Suomalaiseen kiipeilyhistoriaan kuuluu joitain merkittäviä ikonisia hahmoja, kuten: Tomi Nytorp, Henkka Suihkonen, Juha Saatsi ja niin edelleen. Jokaiseen näistä ikoneista kuuluu minun tarinaglooriassani jokin tietty syy, jonka takia he ovat ikonikatalogiin päätyneet. Tämän päivän haastatteluvieraaksi sain kunnian kutsua Vakka-Suomen kiipeilypioneerin ja itseoikeutetun Harmaan pantterin, Olli-Petteri Mannin. O-P:n erityisosaaminen ei löyty mielestäni brutaalista voimasta, vaan poikkeuksellisesta jalkatekniikasta ja hämmästyttävän zeniläisestä mielenhallinnasta. Ei ehkä Alex Honnoldmaisesta reikäpäisyydestä, mutta suomalaisittain kuitenkin jostain poikkeuksellisesta.

Luonnollinen yhtymäkohta omaan projektiini löytyi siitä, että herrasmies kellisti keväällä 2020 Kustavin Hopiavuoresta pitkäaikaisen projektinsa, joka kantaa nykyisellään nimeä ”Kustavin Kuningaslinja”, vaikeudeltaan kyseinen tradilinja on kunnioitettava 8b. Merkittävyyttä lisää se, että Olli-Petteri on 46-vuotias (eli aikuinen), harrastanut kiipeilyä noin 25 vuotta ja kiipesi nyt kiipeilyhistoriansa toistaiseksi vaikeimman reitin. Halusinkin selvittää miksi ja miten?

Olli-Petteri Manni aka OPM ”Kustavin kuningaslinja” 8b at Kustavin Hopiavuori (Kuva: Ilari Törönen Photography)

Kaiken muun turinoinnin keskellä rupattelimme muun muassa henkevistä linjoista ja siitä, mikä saa melko lailla normaalin (vaikkakin turkulaisen) keski-ikäisen miehen uhmaamaan kuoleman portteja kiipeilyreiteillä. Tämä sivuraide nousi mieleeni, kun keskustelimme taannoin Boulder PM-kisojen jatkoilla Kustavin Riskeläisvuoren reitistä nimeltään ”Fifty-Fifty, 9-”. Muistin reitin kuvailusta sen, että toistakymmentä metriä korkean slouppikantin puoliväliin saa joitain varmistuksia ja sen yläpuolinen otteeton pilari kiivetään ilman selkeää varmuutta siitä töpsähtääkö tontista maahan, vai ehtiikö varmistaja juoksemaan tarpeeksi löysää sisään (sen vuoksi varmistajanjuoksuslingi). Kuumottavalta suorite kuulosti jo sen vuoksi, että muuvit eivät menneet putkeen reittiä yläköydellä harjoitellessa. Turvallisemmalta se ei kuulostanut myöskään sen vuoksi, että otteita kyseisessä slouppikantissa ei ilmeisesti näe, vaan ne pitää tunnustella…

Keskusteluissa esiin nousseen ”The Nenä” -reitin klassikoksi muodostuneen camalotin pudotuksen ja betan voi käydä vilkaisemassa linkin takaa: https://youtu.be/JPVTBKwW1fg

Olli-Petteri Manni aka OPM ”Kustavin kuningaslinja” 8b at Kustavin Hopiavuori (Kuva: Ilari Törönen Photography)

Bohuslänissä Lilla Galkebergetillä sijaitsevasta 8a:sta mainittu Weekend Whipper taasen löytyy osoitteesta: https://youtu.be/6E6tFTGcQlI OP ei luonnollisesti kyseistä whipperiä kokeillut, koska sai toiselta legendalta eli Antti Mankiselta lainaan betan ja kiilan ☺

Haastattelu hiukan venähti ylipitkäksi kiipeilyturinoinniksi, joten jos setämiesten höpinöitä kiinnostaa kuunnella, kannattaa varata aikaa puolisentoista tuntia.

(Kuvat: Iläri Törönen Photography)

#olddognewtricks part 8

Vanha koira uudet temput part 8 (Kiipeilyn Gang bang teoria)

Tämän viikon ehdoton oppimiskokemus löytyi niinkin epäyllättävästä osa-alueesta, kuin treenaamisesta yhdessä. Sovimme yhteisen PT-session yhden Suomen vahvimmista kiipeilypariskunnista, elikkäs Kaukojen (Kirsi ja Marko) kanssa. Vaikka kumpainenkin on kiivennyt jo vuosia (ellei kymmeniä) todella kovalla tasolla, ovat molemmat myös havahtuneet siihen tosiasiaan, että varsinkin koordinaatio- ja dynaamisella puolella voisi hyvinkin olla kehitettävää kiipeilyn taidon osalta. Koska omatkin tekniikkatreenit liittyvät juurikin näihin osa-alueisiin löytyi linkki yhteistreeniin luontevasti.

Porukassa treenaaminen on kehittävää monestakin näkökulmasta!

Mainio lisätvisti yhteisharjoitukseen tuli siitä, että jokaisen mittasuhteet ovat varsin erilaiset (n. 160cm, n. 175cm ja n. 190cm). Kaikkien osalta tarkoituksena on löytää kiipeilyyn rentoutta dynaamisemman kiipeilyn kautta ja rohkeutta tehdä epävarmempia muuveja. Tavoitteena on nopeuttaa kiipeilyä sekä varsinaisessa suorituksessa, että reittien lähettämisessä. Dynaamisemman lähestymistavan tarkoituksena on varsinkin köydellä kiivetessä myös vähentää suorituksessa kuormitusta, kun kaikkia muuveja ei tarvitse jäkittää pakolla lukotellen.

Varsinaisen treenisession alussa mieleen palasi välittömästi se, mikä kiipeilyssä on ehkä parasta, eli yhteisöllisyys. Myös treenaaminen on mukavampaa hyvässä porukassa (ei sillä, etteikö VOEMAn valmentajakaksikko olisi mukavaa seuraa). Varsinaista merkittävämpää antia ainakin itselle tuo kuitenkin se, että olen näin aikuisilla päivilläni analysoinut olevani ”visuaalinen oppija”. Kun näkee toisen tekevän suorituksen, on jostain syystä helpompaa lähteä sitä matkimaan. Tämä toisilta oppiminen onkin varmaan yksi tehokkaimmista oppimisen muodoista kiipeilyssä ja suosittelen kaikkia harrastusta aloittavia lyöttäytymään itseään parempien kiipeilijöiden seuraan avoimin mielin oppimaan liikkumista. Tällä kertaa itselle toimi myös se, että posse oli suunnilleen samaa ikäluokkaa ja haasteet oppimiseen löytyvät samalta alueelta myös sen puoleen, että omaa suoriutumista pitää aktiivisesti miettiä jotta tajuaa mitä kropassa ja liikkumisessa tapahtuu. Kun näkee myös omien kiipeilyesikuvien epäonnistuvan (ja onnistuvan) harjoiteltavissa jutuissa, on helpompaa olla itselleen armollinen ja ei tarvitse ihan niin lakki kourassa lähteä joka juttua tekemään. Ja jälleen kerran, hyväksyvä ja kannustava porukka saa ihmeen paljon lisäbuustia myös yrittämiseen. Nahkat ovat melko lailla pinkkeinä, mutta mieli kirkas.

Empiirisen tutkimuksen tulos: Gang Bang kiipeily rules ok!

Yhteenvetona. Kimppakiipeily on luonnollisesti aina mukavaa ja rentoa, mutta kun siihen vielä saa lisättyä treenaamisen/ oppimisen elementin voi lopputulema olla vieläkin parempi. Jos omasta kylästä (tai naapurista) ei kiipeilyvalmennuspalveluita löydy, niin mahdollisesti taitoon liittyvä treenillinen elementti voisi löytyä vaikkapa netin kautta jalkatekniikkadrilleistä, tahi vastaavista.

Katso alta video treenisessiosta:

Bonuksena jälkilämmitelty podcasthaastattelu yhdestä omaan kiipeilyhistoriaani vahvasti vaikuttaneesta kiipeilyn harrastajasta, eli Juha Saatsista. Kyseinen 1990 ja 2000-luvuilla vaikuttanut kiipeilyn ”Musta Hevonen” taisi olla yksi ensimmäisiä systemaattisen treenaamisen kiipeilyyn tuoneista kerberoksista. Yksi syy siihen luonnollisesti oli se, että A: Valmennusta ei ollut ja B: myöskään valmennustietoa ei kiipeilyn osalta juurikaan löytynyt. Juhan tyttöystävä harrasti kilpauintia ja hän ammensikin valmentautumisoppinsa tästä maailmasta. Hänen silloiset kilpakumppaninsa muistavat Juhan varsinkin siitä, että hän kykeni piikkaamaan kuntonsa lähes virheettömästi kilpailu- ja kiipeilyretkiä varten. Juha oli varmaan myös yksi ensimmäisiä suomalaisia joka käytti treenaamisessa replicoita systemaattisesti reittiä lähestyessään ja sanoikin pokettireplican olleen yksi tekijä esimerkiksi ”La Rose et le Vampire, 8b” -klassikon nopeaan lähetykseen Buoxin retkellä joskus vuonna miekka ja ilves. Merkillepantavaa on kuitenkin se, että Englantiin muutettuaan Juha tutustui paikalliseen harrastajaporukkaan Ben Bransby etunenässä ja hoksasi lähes välittömästi oman taidottomuutensa ja kiipeilyn painopiste muuttui fyysisestä treenistä vahvemmin kiipeämiseen ja taidon oppimiseen. Voimat katosivat, mutta varsinainen kiipeily kehittyi koko ajan. Joten historian siipien havinaa, olkaa hyvä.

#olddognewtricks part 7

Vanha koira uudet temput part 7, Reitinlukeminen ja mukavuusalueelta poistuminen

Viimeisen viikon hämmentävin tapahtuma oli liikuntavamma polveen (mikäli lepo lasketaan osaksi liikuntaa). Itse vamma ei niinkään, vaan sen syntytapa. Ostin vähän aikaa sitten kuningas Litmasenkin mainostaman painopeiton, jonka alla nukkuessa käännähdin liian ripeästi ja polvessa naksahti jotain. Joten olkaa varovaisia nukkuessanne.

Viikon treenit huolettivat, sillä koronan vuoksi treenipaikat menivät kiinni täällä Savossa. Herra personal trainer loihti viikon ajaksi kuitenkin varsin kattavan kattauksen keskivartalo- ja kestävyystreeniä. Vaikkakaan otelaudassa tehtävä kestävyystreeni ei maailman mielenkiintoisinta ole, niin suunnitellut harjoitukset (ja äänikirjat) antoivat niihin sisältöä. Kevennyksiä tehtiin sekä penkillä jalkoja pitäen, sekä painoa keventäen vastapainolla. Huomenna on vielä edessä erittäin matalatehoinen kestävyysharjoite, jossa painoa (muutama kilo) roikotetaan otelaudassa (esim. problemsolver) ja sormia krimpataan halfkrimppiin openista kättä vaihdellen aina kun forkku lähtee menemään pumpun puolelle. Odotan mielenkiinnolla.

Viikon päätreeni sijoittui Voemalle ja aiheena oli reitinluku sekä volyymi. Hallilla järjestettiin reitintekokoulutus, jonka osallistujakaarti oli loihtinut hallin henkilökunnan kanssa varsin maittavan kattauksen kisareittejä vuosijäsenkisaa varten. Itse pääsin tekemään kyseisenkaltaisen kisamuotoisen treenin, jossa oli tarkoituksena pyrkiä flässäämään kaikki mahdolliset reitit. Oma reitinluku on melko nolla, sillä sitä tulee harjoiteltua valitettavan vähän, koska suurin osa treenistä suuntautuu kotiboardille, jossa reitinluvun merkitys on melkoisen pieni kun reitit tulee useimmiten suunniteltua itse. Helposti reittiä ei muutoinkaan tule lähdettyä flässäämään, vaan sille hyppää muuveja koettelemaan. Tosiasiassa flässääminen on erinomainen harjoitus ja reittiä tutkiessa voi pyrkiä näkemään itsensä reitillä sekä pohtia kaikkia mahdollisia nykykiipeilyn mukanaan tuomia sniikkejä betavaihtoehtoa (huukit, kneebarit, dynaamiset vaihtoehdot…). Kun flässäämistä vielä oikeasti harjoittelee, alkaa parhaimmillaan päästä moodiin, jossa ekaan yrkkään lataa extramäärän yritystä. Selkeä etu reitinluvun opettelusta muodostuu siinä vaiheessa, kun yrityksiä reitille tarvitsee antaa vähemmän ja näin säästää nahkoja ja voimia mahdollistaen useampien reittien kiipeämisen. Toiveena tietenkin on, että reitinlukutaito saadaan siirtymään vielä kiipeilyyn pihalla ja projektitkin taipuvat näin nopeammin. Flässitreeni toimii myös ainakin allekirjoittaneella peruscirkuittia tehokkaampana treeninä, kun jokaista reittiä lähtee kiipeämään ilman ennakkotietoa, jolloin puristuskin on erilainen kuin jo kiivetyillä ja opetelluilla reiteillä. Parhaiten tämä luonnollisesti toimii greidaamattomilla reiteillä, kun jokaista reittiä lähtee kiipeämään ilman ennakko-odotusta.

Omasta mielestä Antti ei ole kovinkaan hyvä lukeemaan reittiä, mutta pakko kyllä sanoa ettei tilanne ole oikeasti ollenkaan niin huono. Pitkä kiipeilykokemus ja oman kiipeilytyylin tuntemus näkyy Antin reitinlukutaidossa ja kyllä voisi sanoa, että keskitason paremmalla puolella mennään heittämällä…


Toinen oleellinen osa tämänkaltaista treeniä on se, että sen aikana tulee kiivettyä kaikenlaisia reittejä oman mukavuusalueen ulkopuolelta. Luonnollisesti kaikilla halleilla ei ole mahdollisuutta kovin usein kisatyyliseen treeniin. Tällöin suosittelisinkin valitsemaan reittivalikoimasta kyseiseen treeniin läjän mahdollisimman erilaisia reittejä (släbejä, kantteja, verttejä, loivia, parkourdynoja ja jyrkkiä hänkkejä). Jos valikoimassa löytyy vielä reittejä erilaisilla otetyypeillä (sloupperi, pinchi, krimppi, volyymi…), niin sitä parempi. Hirveän helppoa on jäädä kiinni vaikkapa ajatukseen ”
Dynaamisia liikkeitä tai ainakaan koordinaatiojuttuja ei pihalla tarvitse. Saati boxikävelyitä…”. Itselle tulee heti mieleen esimerkki maailmalta ja Suomesta: Jakob Schubert ja Emmi Rautkylä. Ensimmäinen on joutunut monipuolistamaan kiipeilytreeniään Olympialaisten vuoksi ja jälkimmäinen omasta tahdostaan. Kumpikin on kiivennyt kaudella 2020 myös pihalla kovempaa ja tikannut reittejä nopeammin kuin koskaan. Onko syynä dramaattinen voiman- vai taidon monipuolistuminen? Itse uskon vahvasti jälkimmäiseen.

Itsellä monipuoliseen yrittämiseen erilaisten reittien osalta on auttanut sisäänrakennettu ”Paavo Väyrynen” takinkääntötemppuineen. Olen vuosien ajan kyennyt psyykkaamaan itseni milloin släbibouldereille tai seuraavana vuonna kokenut, että pitkät tasaiset hänkkisportit ovat se coolein juttu. Saati kämmenjammihalkeamat, joita on kiivettävä mieluiten multipitcheillä. Tämä on ehkä omalta osaltaan auttanut siihen, että omalla vaatimattomalla vaikeustasolla on mahdollista kiivetä uudella kalliolla melko lailla kaikenlaisia reittejä, eikä tarvitse etsiä sitä ominta vahvuusaluetta. Tämä luonnollisesti laajentaa valintojen viidakkoa ja kalliolta on mahdollista valita itselle se hienoin, eikä pelkästään mahdollisin reitti, jota yrittää. Tiedän, että jammaaminen sen kaikissa muodoissa on monelle vannoutuneelle sporttikiipeilijälle (ja varsinkin boulderoijalle) kirosana. Tosiasia on kuitenkin, että ajoittain kyseisiinkin kiipeilytekniikoihin reiteillä ja jopa bouldereilla törmää ja jos nekin omaan repertuaariin kuuluvat edes siedettävästi voi vaikkapa tufien välistä löytyä viekas lepokahva käsijammin muodossa. Siirtovaikutusta pihalle onkin hyvä pyrkiä pohtimaan avoimin silmin ja boxin ulkopuolelta. Kuten vaikkapa boxihiiviskelyn opetusvaikutusta smearaamiseen hiekkakivellä? Mitenpä muuten sitä Suomessa harjoittelisi? Kyseiset reitit ovat taas kerran niitä, joihin ei ole mukava aluksi mennä, kun pelottaa että polven lyö boxin laitaan jalan lipsahtaessa. Oppimiskokemus on kuitenkin varsin väkevä, kun jalkoihin alkaa luottaa loivemmalla ja loivemmalla boxin tai volyymin kupeella.

 

 
 
 
 
 
Näytä tämä julkaisu Instagramissa.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 

Henkilön Antti Liukkonen (@boulderbeast) jakama julkaisu

Painopeitosta en luovu liikuntavammasta huolimatta. Ostin itselleni kyseisen uniavun erään tuttavani kuvattua painopeiton alla nukkumista termillä ”Se tuntuu siltä, kuin joku halaisi koko yön”. Pitää paikkansa. Suosittelen kaikille yliaktiivisille nukkujille. Sponsoroimaton mainos kaikille painopeittojen myyjille.

Ja viikon oppimiskokemus. Videoltakin löytyvä keltaisilla volyymeillä rakennettu ”Viikon reitti” VOEMAlla havahdutti siihen, että sisäkiipeilyn evoluutio on loikannut viimeisten muutaman vuoden aikana joitain satoja prosentteja. Aiemmin helppoja hyviä reittejä löytyi hyvin harvoin ja tämänkaltaista vaikeudeltaan 6A tasoista taidonnäytettä ei taannoin löytynyt mistään.

Ja vielä lopuksi shout-out Laitisen Annalle, jonka instasta löytyy mukava määrä videoituja kehonhuoltoharjoitteita. @annaliinalaitinen

 

Katso alta video Antin reitinlukuharjoituksesta!

#olddognewtricks part 6

#OLDDOGNEWTRICKS PART 6

Vanha koira uudet temput, part 6 mietteitä kehonhuollosta

Ensimmäinen neljän viikon treenisykli takana kevyine viikkoineen. Kevyt viikko huoletti psyykkisesti ehkä eniten, kun takaraivossa jyskyttää ajatus ”Jos et tee tänään, et tee huomennakaan”, eli pelko siitä, että kolmen edellisen viikon aikana tehty duuni katoaa välittömästi kun pitää pari lepopäivää. Onneksi kevyt viikko ei pelkkää lepoa ollutkaan, vaan piti sisällään useammalle päivälle jaoteltua kehonhuoltoa. Suurempi huolenaihe treenien etenemiseen syntyikin heti kuun vaihteessa seuraavaa sykliä aloitellessa, kun ilmeni että koronarajoitukset sulkevat Etelä-Savon treenipaikat… Tämä aiheuttaa hiukan päävaivaa, varsinkin kun päällä on kestävyysjakso. Olen kuitenkin luottavaisilla mielillä, että Keipsi löytää tähän ratkaisun. Ja toisaalta viime viikolla itsensä Euroopan mestariksi boulderissa, leadissa ja compinedissa kiivennyt Viktoria Meshkova treenasi itsensä valmentajansa Dmitri Sharafutdinovin mukaan lockdownin aikana EM-kuntoon. Merkityksellistä tälle treenijaksolle oli se, että se suoritettiin Viktorian yksiössä viitenä päivänä viikossa 4-5 tuntia kerrallaan. Eli koska allekirjoittanut asustelee rivitaloneliössä, pitäisi treenifaciliteettien olla enemmän kuin hyvät.

Olkapäät koetuksella Epsanjalaisilla hiekkakivislouppereilla


Mutta palatkaamme kehonhuoltoon. Ensimmäisen kuukauden aikana oma näkemys kehonhuollosta on muokkautunut varsin paljon. Helposti kehonhuolto jää satunnaiseen kuminauhajumppaan lämmitellessä ja venyttelyyn kiipeilyvideoita tuijottaessa. Olennaisempaa varmaankin kuitenkin on pyrkiä huoltamaan kehoa niin, että pyrittäisiin ylläpitämään kehon tasapainoa tai jopa lisäämään sitä. Omalta osaltani ohjelma on liittynyt oleellisesti jälkimmäiseen ja ilahduttavasti kroppa on jopa jollain tavalla vastannut tehtyyn työhön suhteellisen nopeasti. Pakara- takareisiosasto alkaa toimimaan paremmin ja olkapääalueen liikeradat ovat vastetta ottaneet jopa yllättävän hyvin. Olkapäiden osalta on kuitenkin merkille pantava se, että lihasvoima varsinkin oikeassa takaolkapäässä on aika alhaalla ja kovempien treenien jälkeen kipeytyy suht paljon. Kipu on kuitenkin fyssari-Nikoa mukaellen ”perinteistä hyvvee kippeetä”, joten sen osalta en ole huolissani. Suht nopealla tahdilla lisätty kestävyystreenin määrä meinasi alkuun napata varsinkin vasempaan kyynerspäähän golfkyynärpään puolelle, mutta ohjelmaan kuuluva kyynärpäävemputus ilmeisesti on siihen jeesannut, koska se ei ole pahemmaksi äitynyt. Kuvailen lyhyen pätkän omaan kehonhuoltoon kuuluvista suosikkiliikkeistäni. kyseessä ei ole siis mikään jumppavideo vaan ennemminkin tiiseri. Joten jos innostutte omaa kroppaanne huoltamaan, niin etsikää joko netistä oikeammat tavat liikkeiden tekoon, tahi ammattilainen siinä jeesimään. Jotain samankaltaista sessiota suosittelen kyllä kaikille, vaikka vaivoja ei vielä olisi ehtinyt syntyäkään. Voin luvata, että viimeistään 35 ikävuoden jälkeen ne sieltä tulevat. Joten ei muuta kuin hanureita jumppaamaan, vaikka sitten vanhan Jane Fonda -videon tahtiin.

Uuno Kvaloyalla viime kesänä. Kuva: Paavo Ikonen


Itsellä kehonhuoltoon liittyvä pakollinen elementti on hieronta kerran kuussa. Jos odottelen jumin syntymistä, niin käytännössä sen poistoon tarvitaan siinä vaiheessa myös herra Sirdaludin apua. Hyvän hierojan löytäminen ei ole maailman helpoin homma ja siinä auttaa huomattavasti, jos kyseisellä ammattilaisella on jonkinlainen haju kiipeilystä, tai ainakin urheilijoista. Kun samalla tyypillä pääsee vielä käymään säännöllisesti, oppii tämä tuntemaan miten asiakkaan lihaksisto hierontaan vastaa ja muistaa jo vanhat jumikohdat ennestään.

Kiitoksia myös palautteista Herra Kopoisen kanssa rupateltuun videotallenteeseen liittyen. Pyritään löytämään muitakin aiheeseen liittyviä kiinnostavia hahmoja rupattelutuokioihin.

Katso alta Antin mietteitä videomuodossa!

#olddognewtricks part 5

Vanha koira uudet temput, part 5 henkinen valmistautuminen

Miten paljon henkisellä valmistautumisella ja mentaalisella vahvuudella on merkitystä itselle maksimivaikean reitin kiipeämisessä? Jokainen varmaan jännittää ennen kovaa redpointtia jo edellisenä yönä kelaten muuveja mielessään, mutta mitä kaikkea muuta henkinen valmistautuminen pitää sisällään? Voiko varmistajan valinnalla olla merkitystä, tai jopa seuralla joka kalliolla on mukana? Jonkun tsemppaaminen vie jo kolmannelle pultille ja toisen taas pudottaa viimeistään neljännellä, kun tulee hosuttua kannustushuutojen vuoksi. 

Itselle tämä kiipeilyn henkinen osa-alue nousi mieleen taas tänä syksynä Simpeleen Haukkavuorella, silloisen projektini työstösessiolla. Olin käynyt jo parilla edellisellä kerralla tippumassa reitin puolivälissä sijaitsevan levon jälkeisestä redpoint-kruksista ja usko reitin lähettämiseen alkoi hiukan hiipua olkapään tulehdustilan ja huonon kestävyyskunnon vuoksi. Kestävyys ei ollut riittänyt kahteen hyvään yritykseen samana päivänä, koska hauki ei vain kyynärvarsista suostunut poistumaan houkuttelemallakaan. Tällä syksyn viimeisellä sessiolla satuin kalliolle Luhtalammen Jonin ja Mikkolan Aleksin kanssa. Pojat olivat kalliolle saapuneet jo edellisenä päivänä ja Aleksi oli kiivennyt ensimmäiset suomi-kasinsa Kultakuumeen ja Wild Siden, jälkimmäisen flashinä! Vaikka Jonilla olikin kasikesä ja herra kiipesi käytännössä kaiken johon koski, ei Wild Side ollut lannistunut useammastakaan yrityksestä huolimatta. Joni oli edellisenä iltana ottanut reittiin muutaman hyvän yrityksen, mutta voimat ja hiipivä pulleyvamma olivat vieneet parhaan terän. Itse otin omaan projektiini Kultakantaan parhaan yrityksen siihen mennessä ja putosin kannustuksesta huolimatta pari muuvia ennen turvakahvoja. Joni taasen pohti, saako edes jatkoja seinästä, koska olo oli edellisen päivän jäljiltä aika hakattu ja sormikin muistutteli itsestään. Tsemppasimme herraa ja kannustimme käyttämään kaikki paukut kunnon lämmittelyn jälkeen espanjalaisittain A Muerte -tyylillä. Herra kiipesikin semmoisessa zonessa, etten ole hetkeen nähnyt. Joskus suoritus on vaikuttava smoothiuden ja tällä kertaa taistelumoodin takia. Joni paini reitin toppiin sellaisella tahtotilalla, että itsekin tunsin varmistaneeni vähintään 8a:n verran.

Uuno Epsanjassa köyden jatkeena…

Itse pohdiskelin, pyytääkö Aleksia hakemaan jatkot talvea varten seinältä pois vai doggaillako ne itse treenimielessä. Eteläsuomalainen taistelukaksikko muistutti kuitenkin puoli tuntia aiemmin käymästämme A Muerte -keskustelusta ja kannustivat ottamaan syksyn viimeisen yrityksen niin kovasti kuin pystyy, koska mitään menetettäväähän siinä ei ainakaan ole. Vaikka kroppa ei ehkä ollutkaan ihan parhaillaan, niin kiipesin jostain syystä paremmin kuin aiemmin ja löysin itseni toppikruksin viimeisestä muuvista. Krimppasin oikealla kädellä niin kovaa kuin pystyin ja hoksasin, että en pumpun vuoksi kykenekään nostamaan vasenta jalkaa pikku jalkkikselle, josta vikan muuvin saa tehtyä aika varmasti. Parivaljakon kannustus oli kuitenkin niin kova ja vakuuttava, että laitoin kaiken yhden kortin varaan ja dynosin niin kuin en olisi ennen dynonnut. Eli tein semidynaamisen roiskaisun suht hyvään pokettiin, johon satuin osumaan. Sain toppibulgenkin taisteltua jollain tavalla ja syksy päättyi reitin toppaamiseen sekä olkapään kuntouttamiseen. Fiilis joka päivästä jäi jäljelle oli se, että miehestä otettiin kavereiden avustamana irti se, mitä kyseisenä päivänä oli irti otettavissa.

Sami Koponen reitillä ”Revolverimies”. Kuva: Antti Liukkonen

Joillain kiipeilyn harrastajilla tuo itsestään parhaan irti saaminen tuntuu olevan ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Olen pohtinut tätä seikkaa monessa seurassa ja varsin monessa keskustelussa esiin on noussut sama hahmo, itäsuomalainen pullakkahauiksinen unelmavävy Sami Koponen. Kauden 2020 aikana tämä tuleva kiipeilylakimies ei omasta mielestään ole ollut fyysisesti samassa kunnossa kuin joskus taannoin, mutta on kiivennyt käytännössä kaiken johon on koskenut. Samin mentaalinen vahvuus ei mielestäni rajoitu pelkästään fyysiseen suorittamiseen, vaan herra kykenee varsin vakuuttavalla tavalla hallitsemaan myös pelkokerrointa, josta kertovat kuumottavat suoritukset kuten Kesäturkki DWS sekä Cro Magnon ja Los Capitanoksen onsight. Mistä tällainen mielenhallinta syntyy ja voisiko sitä vielä ikämiesvuosilla opetella (mikäli vinkkejä muistaa)? Onnistuin houkuttelemaan Herran haastateltavaksi ja pääsin kaivelemaan vinkkejä ensi kesän tavoitteita varten, Olkaatten hyvät.

Popparit esiin ja kuulemaan herrain sanaa!

Katso lopuksi vielä Sami Koposen henkeä salpaava video Kesäturkki DWS reitin noususta! Video by Cluster Climbing

#olddognewtricks part 4

Vanha koira, Uudet kujeet. Part IV, Ekat 3 viikkoa

Ensimmäiset kolme viikkoa treeniohjelmaa alkavat olla lopuillaan ja on ensimmäisen ”välitilinpäätöksen” aika. Testeihin ja tavoitteisiin liittyen kestävyys ja core olivat ehkä merkittävimmät kehitettävät osa-alueet, joten osasin odottaa niihin liittyviä harjoitteita ensimmäisessä harjoitussyklissä runsaasti. Takaraivossa oli kuitenkin ajatus, että onhan tässä tullut treenattua, joten suuria yllätyksiä ei liene luvassa. Olin melko lailla väärässä. Ensimmäinen harjoitusviikko otti melko lailla luulot pois ja olin jopa hämmentävissä määrin piipussa. Coreharjoituksia tehdessä tajusin mitä termi ”nuudelimies” tarkoittaa ja lähtötilanteessa ei miehessä tunnu olevan muuta jäykkää kuin käytös.

Coretreenien ja kehonhuollon osalta kristallisoitui myös se päätelmä, että eihän niitä kumpaakaan ole tullut tehtyä ihan oikeasti. Kehonhuolto on pitänyt sisällään hiukan kuminauhajumppaa aina silloin, kun olkapäät ovat olleet huonoimmillaan ja jotain ”sekasotkukuntopiiriä” aina siinä välillä… Pääsääntöisesti se onkin sitten tullut jätettyä väliin aina kun kädet ovat tuntuneet kulkevan jollain lailla mukana muussa torsossa. Coren treenaaminen on jäänyt myöskin satunnaisiin ”vatsalihasvemputuksiin” kuntopiirin yhteydessä ja ensimmäisen renkailla tehdyn treenin jälkeen keskivartalo muistuttelikin itsestään useamman päivän ajan. Olkapäät alkavat tuntua jo kolmen viikon jumppailun jälkeen huomattavasti paremmalta ja pyrinkin videoimaan seuraavaan analyysipostaukseen, josko kädet liikkuvat seinää vasten yli 90 asteen kulmaan . Myös nukahtanut pakara ilmoittelee olemassaolostaan, ainakin pari päivää kannikkajumppien jälkeen…

”Hikkee pukkaa”

Kestävyystreenin määrä oli ehkä rajuin shokki systeemille. Kolmen viikon aikana erilaisia kestävyyteen liittyviä kiipeilytreenejä tuli määrällisesti varmaan enemmän kuin viime talvena yhteensä. Toki näistä suurin osa oli matalatehoisia ARC-treenejä, jotka matalasta tehosta huolimatta tuntuivat kokonaisrasituksen kannalta suhteellisen kuluttavilta. Niiden osalta kroppa tuntuu onneksi adaptoituvan suhteellisen nopeasti. Kovempia köysitreenejä varten löytyy kotiseinältä (https://www.saimaastadiumi.fi/kiipeily) hyvä kattaus reittejä skaalalla 6a-7b. Mielelle teki kuitenkin hyvää käydä tekemässä harjoitussyklin kovin köysitreeni Helsingin kiipeilykeskuksella (https://www.kiipeilykeskus.com). Santeri ”Pantteri” Turkulainen on kehittynyt reitinteossa huimasti ja treeni olikin kuin karkkikaupassa olisi pistäytynyt. Mieleenpainuvimmaksi reitiksi jäi heti sisääntullessa oikeaan pilariin askarreltu vihreä 6a. Poikkeuksellisen hieno helppo reitti! Omissa treeneissä yllättävintä oli se, että osassa treeneistä onkin se idea, että reittiä ei ole välttämättä tarkoitus topata, vaan tippumisen jälkeen siirrytään seuraavalle reitille. Tämä tuntui omalle päälle haastavalta, mutta se onkin ehkä merkittävin ero treenin ja hauskuuttelukiipeilyn välillä?

Helsingin kiipeilykeskuksen sähköjänis ”Ode” toivottaa vanhan koiran tervetulleeksi 🙂

Voimatreenien osalta suurimpana vaikeutena on ollut löytää sopivat treenireitit kotiboardilta. Kevään ja kesän koronatauko sisäkiipeilystä sai aikaan sen, että viime talven voimatreenicircuitista ei mene kuin pari reittiä yli kymmenestä, joten tilanne vaatii testiluonteista pohdintaa ja reittisuunnittelua, jotta sopivat reitit löytyisivät. Onneksi osa voimatreeneistä on mahdollista tehdä pt-sessioissa, joissa vaste kyllä löytyy.

PT-sessio nro 1

Ennen projektin aloittamista olin hiukan skeptinen pt-sessioista, joita pakettiin kuuluu pari kappaletta kuukaudessa. Meikäläinenkin on kiivennyt jo aika pitkään, joten mitä lisäarvoa trainerin kanssa kiipeäminen voi harjoituksiin tuoda? Ensimmäisen session jälkeinen pika-analyysi osoitti, että varsin paljon. Vaikkakaan ensimmäisellä sessiolla emme päässeet kiipeämään yhdessä, oli session anti jo eka kerralla merkittävä. Jos itsensä on mahdollista haastaa epämukavuusalueelle, niin toisen ohjaamassa harjoituksessa se tapahtuu melko varmasti suuremmalla todennäköisyydellä, kuin itsekseen pusaamalla. Allekirjoittaneen kiipeilytyylissä ei ole dynaamista juurikaan muu kuin keskivartalo ja harjoitukseen liittyneet koordinaatioharjoitukset veivätkin minua jo pienen askeleen lähemmäksi ”omanelämänsäsanjacollinia”. Olen pyrkinyt pääsemään irti ajatuksesta, että koordinaatio- ja dynaamiset muuvit eivät kuulu ulkokiipeilyyn, koska kyllähän ne auttavat ymmärtämään oman vartalon liikettä paremmin. PT:n merkitys näissä harjoitteissa ainakin omalta osalta on auttaa ymmärtämään mitä epäonnistuneessa suorituksessa tuli tehtyä väärin ja miten sen voisi mahdollisesti korjata. Jos suorituksen voi videoida, tai mahdollisesti näyttää mallisuoritteen on ymmärryksen lisääminen mahdollisesti vielä merkittävämpää.

Näkymä Helsingin kiipeilykeskuksen köysiseinille..

 

Tällä sessiolla hoksasin myös melko nopeasti sen, että vaikka viimeiset pari vuotta olen pyrkinyt omia heikkouksia esimerkiksi boardilla kiivetessä vahvistamaan, niin se on itsekseen varsin haastavaa. Kun jalan päälle nousu vaikkakin pienelle (ja terävälle) jalitsulle tuntuu luontevammalle, niin ei sitä tule sivummalta valittua, eikä varsinkaan isompana ja slouppaavampana. Silloinhan pitäisi pian pinnistää keskivartalolla.

Toivonkin, että tulevilla sessioilla harjoitteita päästäisiin kiipeemään yhdessä, koska ainakin itselle toisen tekemänä muuvit ja niihin liittyvä liike aukeavat jopa selittämistä paremmin. Lisäksi se on hauskempaa.

Kolme ensimmäistä viikkoa pähkinänkuoressa:

  • Treenaaminen on ollut hauskaa, koska melko lailla kaikki harjoitteet ovat olleet itselle melko uusia (tai ainakin toteutustapa).

  • Jos tällä kestävyystreenin määrällä hiussuonisto ei älyä lisääntyä, olen ihmeissäni.

  • ARC-treeneissä on pakko kuunnella jotain bluetooth-kuulokkeista (muutoin maailman tylsintä). Edellä mainittuun liittyen joitain podcast-suosituksia:

Spotify

– The Enermocast
– Eric Hörst´s Training For Climbing Podcast
– The Nugget Climbing podcast
– Trainingbeta (vanhat jaksot)
– Jam Crack
– The Power Company Podcast (vanhat jaksot)
– Oisko betaa (mm. Sanja Collinin haastattelu)

Soundcloud

– VOEMAmedia (meitsin vanhoja höpöttelyjä mm. Jollin, Juha Saatsin ja Antti Mankisen kanssa)
– The Cutting edge

  • Uusilla harjoitteilla paikat tulevat varsin kipiäksi ennen kuin älyävät, että tätä ei aiota heti lopettaa.

  • Treenaaminen säilyy mielekkäämpänä, kun harjoituksia voi tehdä paikoissa joissa on itselle uusia reittejä. Jo korona suo, aion jatkaa tätä.

  • Sponsoroimaton shoutout: Climbskin, hand cream. Mannin OP antoi tästä tuotteesta vinkin, kun tuskailin halkeilevien sormenpäiden kanssa ja olin kokeillut melko lailla kaikki rasvat apteekkien vaihtoehdoista ClimbOneihin… Climbskin tuntuu sopivan minulle hyvin, sillä ainakin itsellä se tekee nahkan elastisemmaksi ja siten se ei treenatessa halkea. Löytynee melko lailla kaikista kiipeilyhalleista.

  • Mikäli joku muukin päättää aloittaa treenaamisen ohjattuna, niin suosittelen ehdottomasti valitsemaan senkaltaisen vaihtoehdon, jossa on mahdollisuus yhteisiin treenisessioihin valmentajan kanssa ainakin silloin tällöin. Jos mahdollista, niin haastelemme muissakin maakunnissa työskentelevien valmentajien/ personal trainereiden kanssa talven aikana.

  • Lepoviikko (tai ns. kehonhuoltoviikko) tulee juurikin ajallaan. Suurella todennäköisyydellä sisälläni ei ensimmäisen kolmen viikon aikana ole mennyt mitään särki.

 

Katso alta Antin treenivideo ensimmäisiltä viikoilta!

…tarina jatkuu! 🙂

Savon vaikeimmat boulderit?

Jostain syystä nyt tullee paljon  kysymyksiä ”Mikä on Savon vaikein boulderi”? Kerta toisensa jälkeen tähän joutuu antamaan tylsän vastauksen ”riippuu ihan kiipeilijästä mikä reitti on kenelle vaikea ja mikä ei”… 

Kannattaako siis Savvoon lähtee vaikeiden reittien perässä? No tokkiisa! Tässäpä listattuna Pohjois-Savon vaikeimpia bouldereita ja muutama sana infoa jokaisesta, jotta saadaan Savon matkailu aivan uudelle levelille 😉 

Nää nyt tulee ihan missä sattuu järjestyksessä:

Kovasikajuttu 8a+

(Suonenjoki, Vehvilä. Ensinousu Sami Romppainen 2014. Toistot: Sami Koponen).
”Jyrkkä kompressiopaukuttelu hyvillä otteilla. Ei yksittäistä vaikeaa muuvia, vaan tasaista huukkailua ja kantin paukuttelua hänkin loppuun saakka. ”  Lue täältä lisää ja katso video!

Spice Ice 8a

(Riverboulders, Kuopio. Ensinousu Sami Koponen 2016. Toistamaton.)
”Teknistä vertikaalikrimppailua alussa ja loppuun kunnon dyno!”

Nepenthe 8a

(Viitaniemi, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2015. Toistot: Jere Jurtig, Sami Koponen).
”Uljas miedosti hänkkäävä kantti Viitaniemen meteoriittikivellä. Alussa sormekasta ja teknistä kiipeilyä, helpottuu loppua kohti, mutta loppuun saakka saa ihan skarppina olla…” Video löytyy täältä!

Fail Compilation 8a

(Neulamäki, Kuopio. Ensinousu Ville Koskela 2012. Toistot: Sami Romppainen, Sami Koponen. 
”Jyrkkä, poweri alku, jonka jälkeen tekninen asentojuttumuuvi. Toisille poweriveto sloupperiin on vaikeampi ja toisille balanssimuuvi. Hieno klassikkoreitti! Koskelan klassikkovideo löytyy täältä.”

L’Enfant Sauvage 8a

(Viitaniemi, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2012. Toistamaton)
”Lyhyt ja ytimekäs kompressioreitti Viitiksen rantakivellä. Aivan helemi kivenlaatu. Videon löydät täältä

Atlantis 8a

(Varkaus. Ensinousu Sami Romppainen 2011. Toistot: Sami Koponen, Rami Haakana, Jere Hurtig)
”Powerikattoboulderi. Vaatii hieman sormilta, mutta aika paljon enemmän corelta. Selkeä kruksimuuvi, slouppaavaan pinchiin veto kroppa hankalasti sivuttaisessa asennossa. Katso video täältä

Aina mun pitää 8a

(Rauhalahti, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2015. Toistot: Sami Koponen).
”Miedohkoa powerihänkkiä ja kruksissa oikeesti pienet otteet, yhden sormen krimppi ja kahden sormen krimppi. Alkulämpimät pienellä dynolla… Videon löydät täältä

Fire Walk With Me 8a

(Viitaniemi, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2012. Toistamaton).
”Huonot otteet sekä käsien että jalkojen osalta. Pari napakkaa ja todella tarkkaa  muuvia. Assis vielä projektina…”

Attentaatti 8a

(Tahko, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2016. Toistamaton).
”Slouppereita ja asentojuttuja loistavalla kivenlaadulla. Tekninen ja varmaan myös vähän kitkariippuvainen. Tahkon huipulla, eli hienot maisemat kaupanpäälle”

Feet Into Mud Fist To The Sky 8a

(Rauhalahti, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2012. Toistamaton.)
”Vaatii sormivoimaa ja nahkaa. One move wonder. Video löytyy täältä”.

Chaos 7c+/8a

(Petonen, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2010. Toistot: Ville Koskela)
”Aikalailla one move wonder tämäkin. Pieniä otteita hänkillä ja alussa tekninen huukki. Video löytyy täältä.”

Hooligans holiday 7c+/8a

(Vehvilä, Suonenjoki. Ensinousu: Sami Romppainen 2016. Toistamaton)
”Huligaanin directi lopetus. Tricky sequence. Korkea reitti..”

Show Must Go On! 7c+

(Vehvilä, Suonenjoki. Ensinousu Sami Romppainen 2016. Toistamaton.)
”Aika lenkkariefektireitti. Olevinaan hyvät otteet, mutta vähän vaikeat asennot. Hyvän kokonen linja tämäkin”.

Versus 7c+

(Tahko, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2016. Toistamaton.)
”Kompressioreitti. Huonot jalat. Tekninen”.

Ode To The Fontainebleau 7c+

(Riverboulders, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2011. Toistamaton.
”Tekninen reitti huonohkoilla otteilla ja vaikeahkoilla asennoilla”.

Savolainen Tango 7c

(Riverboulders, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2011. Toistamaton.)
”Savolainen släbiongelma. Kiero kun mikä.”

No niin, nyt ei muuta kun matkalippuja hommaamaan ja Savon reissua kehille! Kysymyksiä saa heitellä vaikka tuohon kommentteihin tai privana jos tulee jotain mieleen. Guidoksikin voidaan lähteä aikataulujen puitteissa 🙂

Scroll to top