bouldering

#olddognewtricks part 20

Vanha koira uudet kujeet, part 20 (Projektoinnin sydämmessä, haastattelussa jedimaster Jani Lehtola)

Kun syksyllä aloittelin tätä omaa ikämieshaastetta, otin tavoitteeksi haastatella jotakuta kiipeilyn harrastajaa, jonka mielen maailma jaksaa kantaa pädit tai jatkot samalle reitille viikosta toiseen. Allekirjoittaneen projektointihistoria pitää sisällään nimittäin enintään  5-10 sessiota per reitti (ja tämäkin vain parin reitin osalta), joista osa on useimmiten sijoittunut lähmerökeleihin ja siten sisällään ovat olleet vain tutustumista muuveihin. Eli siis venymistä myös tämän asian suhteen on tapahduttava, jos mielii itselle vaikeita projektia kiivetä… Miten motivaatio saadaan pidettyä korkealla useamman kauden pituisissa projekteissa? Milloin viha-rakkaussuhde reittiin muodostuu vain vihasuhteeksi? 

”Rovio” 8b, Pyhännän kivi


Muistelen, että Westmannin Karri työsteli aikoinaan ”Matadoria” Falkbergetillä yli 40 sessiota ja lopulta ansiokkaasti reitin lähettikin. Olisiko hän se The Man projektointipuuhissa? Syksyllä koronakaranteenin aikana törmäsin kuitenkin pitkästä aikaa Lehtolan Janin mainioon Vimeotiliin ja päädyin pitkästä aikaa katsomaan erinomaisen videotarinan herran työstökaaresta Luohuan reittiin Lada miestä kuljettaa assis 8B(+). Reitin lähettäminen otti Janilta 141 sessiota 10 vuoden aikana (kyllä: sataneljäkymmentäyksi, tuossa ei ollut kirjoitusvirhettä!). Kaiken kukkuraksi kulminaatiopisteeksi muodostui reitin ensimmäinen muuvi, joka meni jo vuosia ennen varsinaista lähetystä, mutta hukkaantui taas uudelleen usean vuoden ajaksi. Herran mainiossa Instagram -tilissä on voinut seurata myös viimeisen kolmen vuoden aikana yhden nykyisen projektin etenemistä. Kyseinen väkivaltaisen näköinen underipläjäys sijaitsee Rovaniemen kuuluisalla Martti Servo kivellä, ”Voimasanojen” vasemmalla puolella. Kyseisen projektin kahta muuvia Jani on ratkonut 60 session ajan ja postauksien perusteella projekti etenee hiljalleen.

Martti Servo -kiven underiprojekti

 

Kyseisenkaltaiseen omistautumiseen en ole muiden kiipeilyn harrastajien kohdalla kuunaan törmannyt ja päätinkin valita haastatteluni kohteeksi tämän projektoinnin Jedimasterin. Pysyykö motivaatio kasassa vuodesta toiseen? Millä keinoilla etenemistä voi dokumentoida itselleen niin, että lapsen usko onnistumiseen säilyy? Miten optimoida kelin ja fyysisten sekä psyykkisten ominaisuuksien palapeli?

 


Yksi maailman kuuluisimpia redpointtaajia lienee englantilainen huippukiipeilijä Steve Mcclure. Hän pohti mielestäni varsin mainiosti redpoint-prosessia kiivettyään tähänastisen kiipeilyuransa vaikeimman reitin Rainmanin”. Hänen ajatuksensa mukaan kukaan ei luonnollisesti voi saada itsestään irti kiipeilysuorituksessa sataa prosenttia mutta koki, että kiivetessä kyseistä reittiä kyseisenä päivänä hän uskoo olleensa niin lähellä tuota limittiä, kuin hänen on mahdollista suorituksessaan päästä. Janin järkkymätön ja jopa itsepäinen mentaliteetti on mielestäni keskustelumme perusteella poikkeuksellinen, että hän jos joku on kykenevä ottamaan itsestään irti jos ei sataa, niin ainakin 95% noina maagisina päivinä kun olo on ”Strong and Light” ja muutkin taivaankappaleet sattuvat olemaan kohdallaan. Ultimaattinen voiman määrä ja sen lisääminen ei liene myöskään projektointiprosesseissa toimi jarruttavana elementtinä. Jos siis olet aikeissa aloittaa projektointia varten treenaamisen, niin voit ottaa vastaan alla olevan videon haasteen kotitreeneihin ☺

 
 
 
 
 
Näytä tämä julkaisu Instagramissa.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

Henkilön Jani Lehtola (@darthkukkis) jakama julkaisu

Keskustelussa projektoinnista sivuamme myös Osmo Aspin legendaarista Luohua-reittiä King of Sting” 8B+, jonka erinomainen videotaltiointi kertoo omankaltaisen tarinansa projektin elämänkaaresta.

Katso alta Janin videohaastattelu!

#OLDDOGNEWTRICKS PART 19

Vanha koira uudet kujeet, part 19 (Circuitit ja treenaaminen)

Alkuvuoden treenaamisen osalta selkäranka on meinannut hiukan napsua (kuten varmaan useimmilla) koronan, karanteenien, epätietoisuuden ja talven (joka ei tunnu loppuvan ikinä) vuoksi. Koska omat treenipaikat Mikkelissä ovat kiinni ja näillä näkymin pysyvätkin kiinni varmaan toukokuuhun saakka, on omaa hiilijalanjälkeä valitettavasti kasvatettava liikkumalla sinne missä hallitulla riskillä voi treenihommia mielekkäästi hoitaa.

Parin -kolmen viikon karanteenijakson jälkeen nahkoja syyhytti seinälle pääseminen ja kiipeäminen niin paljon, että tendoissa kihelmöi. PT Vatasen, eli Lappalaisen ajatus olikin tehdä kisamuotoinen treeni, jossa taottaisiin kolmen tunnin aikana mahdollisimman iso määrä reittejä. Samalla kertaa päätimme valottaa hiukan verhoa VOEMAn circuittien takana. Mitä circuitit ovat? Miksi VOEMAn seiniltä niitä löytyy? Miten harrastaja niitä voi hyödyntää? Pyrimme avaamaan hallin reittivelhojen kanssa muun muassa näitä kysymyksiä hiukkasen ja bonariksi pääsin itse testaamaan itselle koskemattomat kierrokset.

Antti valmistautuu suorittamaan punaisen circuitin yhdeksännen reitin klassista ”peukalomätsimuuvin”…

Vaikkakin olen circuitteja kiivennyt jo aiemmin, tuli tällä kertaa pohdittua niiden käyttämisen hyviä (ja huonoja) puolia omakohtaisesti. Merkittävin plussapuoli löytyy varmaankin siitä, että jokaisessa cirkuitissa on 10 erilaista reittiä, joiden avulla on tarkoitus joko oppia uutta tai mahdollisesti vahvistaa johonkin osa-alueeseen liittyvää heikkoutta. En ollut aiemmin tullut pohtineeksi niiden merkitystä myös reitinteon kannalta. Kun jokaiseen 5 circuittiin on tarkoitus saada 10 eri tavoilla kiipeilijää haastavaa reittiä tarkoittanee se sitä, että reitintekijät joutuvat oikeasti kommunikoimaan keskenään ja suunnittelemaan kokonaisuutta tätä näkökulmaa silmällä pitäen. Mikäli itse asuisin Kuopion suunnalla, käyttäisin circuitteja varsinkin peruskestävyyden ja voimakestävyyden treenaamisessa. Harjoituksen mielekkyyden ja kuormituksen tasaisuuden kannalta reittivalikoiman laaja skaala toimisi mainiosti. Haasteena omalta osaltani näkisin addiktoituvan luonteeni. En varmaankaan malttaisi olla kellottamatta kullekin cirkuitille aikaa ja toisaalta punaisen circuitin läpäisemisestä tulisi luultavasti päähänpinttymä.

Joka tapauksessa suosittelen kyseisiä kierroksia ehdottomasti kokeilemaan, jos Savon sydämessä päättää piipahtaa ja muidenkin hallien osalta pohtisin kyseisen työvälineen käyttöä, mikäli ne eivät vielä käytössä ole.

Katso alta videonpätkä, jossa vanha dogi kuolaa sinisen circuitin parissa ja mahtuupa mukaan myös vähän aiheesta höpöttelyäkin!

HUOM! Video on kuvattu VOEMAn aukioloaikojen ulkopuolella pienen sisäpiirin läsnäollessa…

#olddognewtricks part 16

Vanha koira, Uudet temput, part 16 (Amen Breakin ensinousijan matkassa)

Helmikuun kunniaksi pääsin rupattelemaan tunteroisen pääprojektini Amen Breakin ensinousijan, Rami Haakanan kanssa. Reitistä höpöttelyn lisäksi sivusimme toki muitakin  aiheita, kuten: 

  • Kallion kehittäminen ja jyrkän reitin avausprosessi 
  • Kneepadi, kiipeilyn evoluutiota vaiko suuri Saatana?
  • Otereplicat ja reittisimulaattorit
  • Urheilupäiväkirja ja sen käyttö kehityksen seuraamisessa
  • Ja muita huru-ukkojen höpinöitä

Rami Epsanjan auringossa Chulillassa. Kuvaaja Jouko Järnefelt.


Varsinkin pohdinta kneepadeista ja niiden käytön etiikasta sattui mielestäni ajankohdaltaan osuvaan saumaan. Aihettahan on sivunnut yksi jos toinen maailman huippukiipeilijöistä ja muun muassa Edu Marin kertoo avoimesti, ettei aio niitä käyttää omalla projektillaan, koska haluaa ottaa siitä 9b tikkimerkinnän ja kneepadi voisi sen hänen mielestään vaarantaa… Emme myöskään rupatteluhetkellä olleet vielä kuulleet maailman toisesta (mahdollisesta) 9A boulderista eli  Big Islandin istumalähdöstä (avattiin viime viikolla Fontainebleauhun). Sen osalta mielenkiintoiseksi kneepadikeskustelun tekee padin alle sijoiteltu kirja (Soudain Seul). Lyhköisestä varrestaan kärsivä ensinousija Simon Lorenzi joutui käyttämään tällaista newschool-tekniikkaa, jotta kneebar pysyi paikallaan ☺ Tottahan toki osa foorumeiden keskusteluihin osallistuneista on tämän tekniikan jo vahvasti tuominnut jekuttamisena.

Rami Hurissalossa reitillä ”Takinkääntäjä”. Kuvaaja: Samuli Lehtonen.


Otereplicoiden osalta kävimme läpi japanialaisten krimppihirmujen muottien käyttöä Burden of Dreamsin otteiden valamista varten ja pohdittiin samalla sitä, miten Rami oli käyttänyt samankaltaista metodia jo toistakymmentä vuotta sitten työstäessään Estrellaa Nummessa.

Itselle antoisinta antia rupatteluhetkestä oli kuitenkin ehkä urheilupäiväkirjapohdinta, joka sai allekirjoittaneenkin kaivamaan omat kirjaukset 90-luvun lopulta saakka esille. Suosittelenkin kuuntelemaan Ramin insinöörimäisen tarkkoja pohdintoja kyseisestä harjoittelun seurannan apuvälineestä ja aloittamaan päiväkirjan pidon. Jos siitä ei muuta hyötyä ole, niin vuosien jälkeen on varsin rentouttavaa katsella, millaisia hullutuksia on tullut 25 vuotta sitten liikunnan parissa tehtyä.

Ramin treenipäiväkirja…


Kiitokset Ramille ensinoususta ja haastattelusta!


Katso alta Ramin videohaastattelu!

#olddognewtricks part 15

Vanha koira uudet temput, part 15 (Kiipeilyn kimppakivaa boardikiipeilyyn merkeissä)

Kiipeilyn kimppakivateorian kakkososassa lähdimme setvimään pariskunta Kaukon (Marko ja Kirsi) kanssa boardikiipeilyn saloja. Tällä kertaa tutustumiskohteena oli spesifisti kotiboardiversio, elikkäs kaupallisia boardeja (Moonboard, Kilter…) pohditaan vain sivulauseissa.

Kirsi Kaukojen kotiboardilla Jyväskylässä. Kuvaaja Marko Kauko

Jos Wolfgang Gullichia voitanee pitää campus-treenin isänä, niin samankaltainen ajatus itselle tulee kotiboardien osalta ehkäpä Mooniksen Benin suuntaan. Joskin Englannissa boardien rakentelu kellareihin ja makuuhuoneisiin on ollut piintynyt tapa laajemminkin jo 80-luvulta saakka. Joka tapauksessa Ben tämän treenivälineen lopulta jalkautti myös kaupallisten hallien käyttöön Moonboardinsa myötä.

Kaukot ihastuivat boarditreeniin asuttuaan West Yorkshiressa 2000-luvun alussa ja päättivät rakentaa oman ensimmäisen kotiboardinsa olohuoneeseensa melko lailla välittömästi kotiinpaluun jälkeen. Asuntojen ja asuinpaikkojen vaihto ei uuden boardin rakentamista ole viime vuosina mahdollistanut, mutta vuosi sitten pariskunta päätti ostaa joko pienen omakotitalon, jossa on lämmitettävä autotalli, tahi sen kokoisen rivitalokämpän, johon seinän voi rakentaa ylimääräiseen huoneeseen. He päätyivät lopulta jälkimmäiseen ratkaisuun ja upgreidasivat boardin ostamalla rakennustyön puuseppä Tomi Nytorpilta (itsekin kuulemma joskus hieman harrastellut kiipeilyä… toim.huom), puuseppähommista enemmän Instassa: @tominytorp_woodworks. Näin aikuisilla päivillä sitä yrittää olla olematta kateellinen, mutta Kaukojen boardista olen niin kateellinen, että oksettaa. Hyvä puoli kuitenkin on, että näin pandemiarajoitusten aikaan he ovat varsin höveleitä ottamaan ikätoverin mukaansa treenipuuhiin aina kun aikataulut natsaavat.

”West Yorkshire” -mallin kotiboardi Andy Brownin and Jenny Woodwardin autotallista. Andyllä meneillään voimacircuitti… Kuvaaja Marko Kauko

Kuten Kirsi haasteluhetken tuoksinassa toteaa, parhaimmillaan kyseinen treeniväline soveltuu maksimivoiman treenaamiseen. Kaukojen boardin jyrkkyyden ollessa 45 astetta on se hiukan tappava kestävyyden kehittämiseen (ainakin kuolevaisille), vaikkakin voimakestävyyttä voi cirkuiteilla tahi esim. 4×4 treeneillä kylläkin kehittää. Heidän boardinsa ei ole niin kutsuttu ”systeemiseinä”, jossa otteet ovat peilikuvina ja reitin voi tehdä aina kumpikinkätisinä, vaan mallia ”chaos-wall / spraywall / miten vaan haluat tätä kutsua…”, eli seinä on täytetty mahdollisimman monipuolisella otevalikoimalla.

Moonboard VOEMAn yläkerrasta. Ben Moon kaupallisti ensimmäisenä klassisen treenivälineensä Moonboardin. Nykyisin Moonboardiin on saatavilla useita otesetuppeja ja tarjolla on kymmeniä tuhansia treenireittejä ja näitä syntyy koko ajan lisää. Moonboardia ohjataan puhelinapin avulla ja reitit merkataan led-valoilla.

Boarditreenissä reittejä voi (ja kannattaa) tehdä pohtien erilaisia teemoja/ kehityskohtia kuten keskivartalo, olkapää, leveät/kapeat muuvit… Yksi mahdollisuus on myös tehdä reittejä kehittäen jotain otetyyppiä, joka on itselle haastava. Kimppatreenin hyvä puoli on, että voi kiivetä toisten tekemiä reittejä, jotka eivät useinkaan kohtaa omia vahvuusalueita. Päätimmekin sessiossamme arpoa jokaiselle reitin valikoimasta krimppi, pinchi ja shloupperi (vai mitenkä Kirsi sen kirjoittikaan ;-), suunnitella itselle sopivan reitin ja kiivetä ne lopuksi ristiin. Lopputuloksen kyseisestä setistä voit katsoa videotallenteesta.

Videosuositukseksi Marko vinkkasi kaikille dedikoituneille ja dedikoituneeksi kasvaville Slackjaw filmsin erinomaisen ”Splinterin”, jossa Malcom Smith kiipeää Hubble-simulaattorinsa vanhempiensa yläkertaan rakentamallaan boardilla. Erinomaisen viihdyttävä 4 minuuttia kiipeilyerotiikkaa. https://youtu.be/vCFLB0lLAl8

Samassa board-teemassa pysyen itse linkitän ”Perky Pinkyn”, jossa Rich Simpson nakuttelee rupattelumme lomassakin esiin nousseella Schoolroomin boardilla useita klassikoita. Vahva posse, vaikka mieli jossain välissä hieman järkkyikin, kun herra kärähti valehteluistaan muun muassa Action Directin nousun suhteen. https://youtu.be/eA_zHzbUhpk
Pahoittelut jo etukäteen siitä, että kiipeilyn lomassa esiintyy joitain voimasanoja. Tunne vie välillä keski-ikäistäkin mennessään. Vastineeksi videolla esiintyy kuitenkin kaksi vahvaa kiipeilijää.

Mikäli videon katsomisen jälkeen päätyy rakentamaan itselleen boardin olohuoneeseen, eikä vasara pysy kädessä voi tarjousta seinästä kysyä esimerkiksi mestari Nytorpilta.

Katso alta video Antin ja family Kaukon boardisessioista!

#olddognewtricks part 14

Vanha koira uudet temput, part 14 (Välitestaus, elikkäs missäkä mennään?)

Välitestit tammikuun puolivälissä jännittivät luonnollisesti melkoisen lailla kovasti, sillä treeni on ollut varsin erilaista kuin olisin itse kuunaan tehnyt. Lähtökohtaisesti olen lähtenyt siitä ajatuksesta, että herrat valmennustiimi kyllä tietävät mikä on homman nimi, joten olen pyrkinyt mukisematta suorittamaan suunnitellun ohjelman. Myönnän, että alkushokin jälkeen (kestävyystreenin volyymi) monessa kohtaa olisi tehnyt mieli tehdä enemmän kuin oli suunniteltu, mutta olen koettanut malttaa mieleni.

Oikea olkapää oli lähtötilanteessa ehkä jopa heikommalla hapella, kuin osasin odottaakaan ja ensimmäinen kuukausi menikin aika pitkälle sitä kuntoon jumpatessa ja kestävyyttä vatkatessa. Kiitokset fyssari-Nikon jumppaohjelman olkapää alkoi loppuvuodesta pysyä mukana kannattimissaan ja ohjelmaan saatiin lisättyä hiukan enemmän myös voimailuosia. Haasteensa treeniin teki se, että meillä Etelä-Savossa treenipaikat lyötiin säppiin marras-joulukuun taitteessa… Kalle-Pekka joutuikin hieman taiteilemaan treeniohjelman laatimisessa, kun kestävyysjakso meinasi kuihtua varsin lyhykäiseksi köysiseinän sulkeutumisen myötä.  Kotitreeneillä pakettia saatiin kuitenkin mielestäni paikattua hyvin tilanteeseen nähden.

Varsinaisessa testisessiossa selkeimmät kehittymisen osa-alueet koin itse saavuttaneeni VOEMA-boardilla, jonka vankkumattomaksi faniksi olen parin viime kuukauden aikana tullut. Kysseinen treeniväline on PT-Keipsin avulla auttanut ymmärtämään jyrkän kiipeilyn astrofysiikkaa hämmentävän monella eri tavalla ja uskon sen siirtyvän ulkokiipeilyyn kuin nyrkki nenään. Viimeisten parin viikon aikana boardilla onkin alistunut muuveja, joiden asennoissakaan ei meinannut lähtötilanteessa pysyä. Sormivoimat ovat tuntuneet jotenkin laahaavan, mutta ilahduttavasti testisessiossa statistiikka näytti kuitenkin selkeitä kehitysaskeleita. Olen vuosia pyrkinyt välttämään pienissä listoissa (itselle kaikki alle 10mm) roikkumista, mutta totuttelu niihinkin näyttää toimivan (hämmentävää sinänsä). Voimakestävyyttä ei luonnollisesti ole tässä vaiheessa treenijaksoa tehty juurikaan, mutta ilmeisesti ARC-hinaaminen vaikuttaa kyseiseenkin osa-alueeseen, kun tulos campus-endurance testissä kuitenkin kaksinkertaistui.

VOEMA-boardi on eräs VOEMAn itse kehittelemistä treenivälineistä. Se on eräänlainen systemboardi, jossa kaikki liikesarjat voidaan tehdä peilikuvana ja näin ollen pysyä kartalla myös puolieroissa. VOEMA-boardille on kehitelty paljon eri osa-alueisiin liittyviä harjoituksia ja sitä hyödynnetään paljon PT-asiakkaiden treenaamisessa ja testaamisessa.

Oma fiilis tämänhetkisestä tilanteesta on selkeästi plussan puolella. Harjoittelun uusi sisältö on toistaiseksi ehkäissyt selkärankaa katkeamasta, vaikka harjoittelupaikat ovatkin olleet toveja kiinni. Mukavuusalueen ulkopuolella patistaminen on saanut aikaan sen, että koordinaatiopuolella on tullut jopa opittua jotakin. Tämä taasen on mahdollistanut sen, että VOEMAn ”viikonreiteistä” varsin moni on muuttunut itsellekin kiivettäväksi ja sitä myöden sisäkiipeilystä on tullut saatua viimeisen kahden kuukauden aikana irti enemmän onnistumisen elämyksiä, kuin pitkiin aikoihin tätä aiemmin. Oman treeniboardin pysyminen kiinni vielä ainakin helmikuun ajan meinasi saada aikaan hiukan harmaita hiuksia, mutta kiitokset työnantajalle, sain askarrella työpaikalla väliaikaisen vaihtoehdon, joten voimaakin pitäisi päästä treenaamaan nyt kun olkapäät sen sallivat. Eli nyt olisi aika saada siirrettyä hankittua kondista varsinaiseen kiipeilyyn…

Antin työpaikan ”toimistoboardi”

Miten realistiselta tavoitteiden saavuttaminen tuntuu tällä hetkellä? 

Kultakuume: 90/100. Jos vain sormiin tarttuu kevään aikana vielä jerkkua ja voimakestävyysjakso ei mene ihan pipariksi, niin kuume kyllä tarttuu tikkilistalle. Kysymyksenä ainoastaan yrkkien määrä.

Malo: 80/20. Malo on Haukkiksen kaksikosta selkeästi tiukempi ja kysymykseen nousee ehkä päivien määrä, joita siellä on mahdollista viettää. Luotan siihen, että vuorikauris Knuuttilalla riittää vuorella hiukan kiivettävää jolloin hänestä saa seuraa, sekä reittiin valmiin betan. Joka tapauksessa aion kantaa reitin alle vaaleanpunaisen retkituolin (eli cheaterstonen) ja pyrkiä kiipeämään reitin niin. Hyväksyn itselleni tämän tissiposkibetan…

Amen Break: 60/40. The mightiest break of them all, vai miten se menikään. Päätavoitteen osalta kaiken pitäisi mennä melko lailla optimaalisti (harjoittelun jatko, lumien sulaminen keväällä, kevään ja alkukesän sääikkuna…). Luotto on edelleen plussan puolella. Kotiboardin pysyminen kiinni aiheuttaa hiukan henkistä horjumista, kun mieli oli valmistautunut kevään treeniin jyrkällä profiililla. Mutta käytetään olemassa olevat keinot ja katsotaan mihin se riittää.

Korben Dallas: 40/60. Psyykkisesti tämä tuntuu kaikista haastavimmalta. Riittääkö keväässä päiviä, että kaikkiin tavoitteisiin ehtii ladata yrityksiä? Testaamassa joka tapauksessa käydään. Tosiasiahan on, että jos se tuntuu millään muotoa mentävältä tulee kesäloma varmaan toukokuuhun ja se vietetään Puumalassa…

7B reitti sisällä: 50/50. Ei ole mennyt tähän päivään mennessä enkä ole varma meneekö koskaan… Ehkä tekemällä sellaisen itse omalle boardille?

– Antti

Tässäpä vielä herra valmentajan ajatuksia ensimmäiseltä kaudelta…

Uuden asiakkaan kanssa työskentely on tärkeää aloittaa aina kartoituksella, eikä Antinkaan kanssa tehty poikkeusta. Antin kohdalla minua kiinnosti erityisesti se, että missä mennään maksimivoiman ja pumppikestävyyden suhteen. Mies on vuosien varrella vaihtanut leiriä ja focusta niin monesti boulderoinnin ja köysittelyn välillä, että nyt olisi hyvä aika katsoa mikä tilanne pohjakunnon kanssa on ja mitä olisi hyvä treenata tulevan vuoden tavoitteita silmällä pitäen. 

Pohja oli hyvä. Kiipeily (tai 8b:n köysireitti) ei jää leuanvedosta tai “sali coresta” kiinni. Heikommatkin pojat ja tytöt on kiivenny 8b:n reittejä pystymättä tekemään puoliakaan siitä mitä Antti.

Arvon herra mainitsi tuossa yllä tekstissään, että ”olisi tehnyt mieli tehdä enemmän kestävyysreeniä mitä ohjelmassa luki” oli helposti arvattavissa ja kyse on hyvinkin perus asetelmasta, kun tällaisen kokeneen kiipeilijän kanssa työstekennellään… Ymmärrän että tämä tuntuu turhauttavalta. Keskimääräisesti kiipeilijät treenaavat sessiossaan pitkään ja hartaasti. Käytännössä usein niin kauan kuin forkuilla pystyy kahvassa roikkumaan… Valmentajan näkökulmasta tämä osoittaa toki intoa ja periksiantamattomuutta, jotka ovat parhaiden kiipeilijöiden ominaisuuksia. Kyllähän tälläkin mentaliteetilla kehittyy, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Jossain vaiheessa on kuitenkin opittava itsekuria ja tutustuttava käsitteeseen “lepo”, mikäli halajaa kehittyä ja erityisesti välttyä vammoilta.

Antin tuntien treeni-innon puutetta ei tarvinnut lähtötilanteessa pelätä, joten ensimmäinen asia olkapään kuntoutuksen jälkeen oli löytää tasapaino treenin ja levon välillä. Propsit Antille itsehillinnästä!

Kolmen kuukauden jälkeen ohjelma oli purrut jopa hieman paremmin kuin olin ajatellut. Ottaen huomioon olkapään rajoitteet, Mikkelissä hallien sulkemiset ja kestävyystreenin tekemisen kotona. Kehitystä oli tullut sormivoimien maksimissa, voimakestävyydessä sekä erilaisten muuvien hahmottamisessa VOEMA-Boardilla (tästä kapistuksesta lisää juttua myöhemmin).

Niin Antin kuin monen muunkin innokkaan kiipeilijän tapauksessa omatoimiset treenit painottuu usein omille vahvuusalueille.  Tämä johtaa siihen, että omat vahvuusalueet painottuu entisestään. Tämä on hyvin ymmärrettävää, koska saa tehdä sitä mistä tykkää ja se usein koetaan motivoivaksi. Jossain vaiheessa kuitenkin kehitys hidastuu ja lopulta päättyy. Tämä pätee mielestäni niin kiipeilyn tyyliin ja tekniikkaan, kuin voima- ja kestävyysharjoitteluunkin. 

Antin tapauksessa (ja hänen treenihistoriaansa tuntien)  tulee mieleen yksi sana: “pump lust”. Eli ”reeni ei ole reeni jos se ei tunnu siltä, että nyt ollaan tehty ja paljon”. Käytännössä siis aina kropasta kaikki mehut pois… Itse luokittelisin tämän tyyppisen treenaamisen voimakestävyyteen. Tämä menetelmä tai energiasysteemi on kuitenkin vain yksi kolmesta osa-alueesta (riippuu jaottelusta), jota tulee ylläpitää kiipeilyssä kehittyäkseen. Ja niin kauan kun keskittyy vain yhteen osa-alueeseen ja kaksi muuta laahaa perässä, ei kehitystä  juuri tapahdu.

Nyt kun Antilla alkaa olla ns. pohjat kunnossa ja kaikkia osa-alueita ollaan sopivasti  herätelty, niin seuraava kausi voidaan treenata spesifimmin tavoitereittejä varten.

Itselleni suomalaiset köysireitit eivät ole kovinkaan  tuttuja, mutta ajatus on käydä katsomassa heti lumien sulamisen jälkeen, että millainen reitti ”Amen Break”, eli Antin päätavoite on ja millaista kohdistettua reeniä sen kellistäminen vaatii.

Täytyy myöntää, että Antin tavoitteet ovat korkealla ja ottaen huomioon sen, että miehen kypsässä aikuisessa iässä kehitystä ei enää tapahdu ikäänkuin ”itsekseen” (niinkuin nuorisolla), niin oikeanlaisella treenaamisella on tavoitteisiin pääsyssä suuri merkitys. Prosenteista on tässä vaiheessa vaikea sanoa mitään, mutta luotto on vahva niin kuin on treenattava könsikäskin!

– Keipsi

Katso alta videonpätkä Antin testisessioista!

#olddognewtricks part 13

Vanha koira uudet temput, part 13 (motivaatiohaastattelussa suomikiipeilyn legenda Jani Lunnas)

Tammikuun puolivälin haastatteluvieraaksi saapui yksi suomikiipeilyn kehitystyön pioneereista, eli palosotamies Jani Lunnas. Jos Suihkosen Henkka ja Nugentin Martin hoitivatkin sporttikiipeilyn ensimmäistä vahvaa aaltoa Etelä-Suomessa, niin Jani piti lippua 90-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Itä-Suomessa.

Kvaloya, Norja v. 1997


Olinkin niin innoissani Janin kanssa turisemisesta, että juttu rönsyili melkein kahden tunnin ajan laidasta laitaan. Pahoittelut siitä, että punainen lanka meinasi välillä karata myös hiukan käsistä… En loppujen lopuksi ole edes ihan kartalla missä kaikkialla mies on ennättänyt 25-vuotisen kiipeilyuransa aikana asua (eli kiivetä), mutta joitain pääpaikkoja ovat ainakin Rovaniemi, Espanja, Joensuu, Espanja, Kuopio, Espanja ja Pääkaupunkiseutu.
Oleellista paikkakunnan- ja maanvaihdoksiin on kuitenkin vuosien aikana aina ollut kiipeily ja palo kehittyä siinä.

Haukkavuori 2004

 
Tämä into ja palo olikin yksi merkittävistä syistä, joista halusin herran kanssa haastella. Mikä ihme saa aikuisen miehen ajamaan vaikkapa Rovaniemi-Simpele väliä viikonloppukeikkoina, tai hakeutumaan työuralla työhön, jossa työajat natsaavat harrastamisen kanssa niin, että elämä perheenisänäkin onnistuu kiitettävästi. Innon ja palon tuotoksena herra joka tapauksessa kehitti, tai on ollut oleellisesti kehittämässä kiipeilyalueita ja kallioita kuten Hiidenkirnut Rovaniemellä, Vuorivaara Joensuussa, Simpeleen Haukkavuori ja Kuopion Jynkkä. Oleellista kyseisen aikakauden (2000-luvun taite) kallioiden kehittämistyössä oli se, että kiipeiykenkinä käytettiin Borealin Lasereita ja 8a:n vaikeustasoisen reitin kiivettyään (ja varsinkin avattuaan) nimensä löysi Kiipeilylehden Spotteriin joka oli ainut ja oikea kiipeilymedia (koska internettiä ei oltu vielä keksitty). Itä-Suomalaisittain Janin Vuorivaaraan vuonna 2000 avaama Dulcinea 8a oli alueen ensimmäinen kasi ja samalla herra siirsi oman kiipeilynsä vaikeustason uusille numeroille. Herralla on ollut silmää myös laadulle, sillä samaan vaikeusasteeseen sattuvat Wild Side Haukkavuorella ja Pavarotti Kuopion Jynkässä ovat eittämättä omassa vaikeusasteessaan Suomikiipeilyn valioita.

Wildside reitin putsailua Haukkavuorella vuonna 2004


Oman osansa rupatteluhetkestä veivät myös Olhavan klassikot kuten
Eklipsi 6+ ja Nessu 6+. Eklipsiin Jani teki ilmeisesti kolmannen nousun Paavo Saarelan haloilla varmistetun suorituksen ja Salosen Vesan soolon jälkeen. Toki ei Janillakaan nousussaan ollut kolmosen camalottia isompaa piissiä, joten kuumotuskertoimen tietänevät kaikki, ketkä ovat reitin joskus kiivenneet. Nessuun Janin nousu onkin yksi harvoja, sillä viimeinen varmistushan kyseisellä reitillä tulee Ukkosenjohdattimen ja Salaman yhdistävään poikkihalkemaan. Eli loppurannari on noin 15m…

”Pocer de un Cono” 7b+, Teneriffa, Espanja


Lopuksi turisimme myös siitä, mitä syitä Jani itse löytää siihen, että kovimmat reittinsä kuten
A day in Life, 8b Niemiselissä hän on kiivennyt + 40-vuotiaana. Lieneekö tälläkin kertaa totuutena viisaus ”Minkä testoissa häviää, sen voimassa voittaa”. Toki selvitimme vastauksen myös kuulijakysymykseen Fiesta de los Biceps -reitille valmistautumisesta…

(Artikkelin kuvat: Sekalainen lajitelma kuvaajia, joista itse tirehtöörikään ei ole oikein  kartalla… Eli sanotaan vaikka, että kuvat: Jani Lunnaksen kamera)

Katso alta Antin ja Janin videomaratoni (1h 52min)

#olddognewtricks part 8

Vanha koira uudet temput part 8 (Kiipeilyn Gang bang teoria)

Tämän viikon ehdoton oppimiskokemus löytyi niinkin epäyllättävästä osa-alueesta, kuin treenaamisesta yhdessä. Sovimme yhteisen PT-session yhden Suomen vahvimmista kiipeilypariskunnista, elikkäs Kaukojen (Kirsi ja Marko) kanssa. Vaikka kumpainenkin on kiivennyt jo vuosia (ellei kymmeniä) todella kovalla tasolla, ovat molemmat myös havahtuneet siihen tosiasiaan, että varsinkin koordinaatio- ja dynaamisella puolella voisi hyvinkin olla kehitettävää kiipeilyn taidon osalta. Koska omatkin tekniikkatreenit liittyvät juurikin näihin osa-alueisiin löytyi linkki yhteistreeniin luontevasti.

Porukassa treenaaminen on kehittävää monestakin näkökulmasta!

Mainio lisätvisti yhteisharjoitukseen tuli siitä, että jokaisen mittasuhteet ovat varsin erilaiset (n. 160cm, n. 175cm ja n. 190cm). Kaikkien osalta tarkoituksena on löytää kiipeilyyn rentoutta dynaamisemman kiipeilyn kautta ja rohkeutta tehdä epävarmempia muuveja. Tavoitteena on nopeuttaa kiipeilyä sekä varsinaisessa suorituksessa, että reittien lähettämisessä. Dynaamisemman lähestymistavan tarkoituksena on varsinkin köydellä kiivetessä myös vähentää suorituksessa kuormitusta, kun kaikkia muuveja ei tarvitse jäkittää pakolla lukotellen.

Varsinaisen treenisession alussa mieleen palasi välittömästi se, mikä kiipeilyssä on ehkä parasta, eli yhteisöllisyys. Myös treenaaminen on mukavampaa hyvässä porukassa (ei sillä, etteikö VOEMAn valmentajakaksikko olisi mukavaa seuraa). Varsinaista merkittävämpää antia ainakin itselle tuo kuitenkin se, että olen näin aikuisilla päivilläni analysoinut olevani ”visuaalinen oppija”. Kun näkee toisen tekevän suorituksen, on jostain syystä helpompaa lähteä sitä matkimaan. Tämä toisilta oppiminen onkin varmaan yksi tehokkaimmista oppimisen muodoista kiipeilyssä ja suosittelen kaikkia harrastusta aloittavia lyöttäytymään itseään parempien kiipeilijöiden seuraan avoimin mielin oppimaan liikkumista. Tällä kertaa itselle toimi myös se, että posse oli suunnilleen samaa ikäluokkaa ja haasteet oppimiseen löytyvät samalta alueelta myös sen puoleen, että omaa suoriutumista pitää aktiivisesti miettiä jotta tajuaa mitä kropassa ja liikkumisessa tapahtuu. Kun näkee myös omien kiipeilyesikuvien epäonnistuvan (ja onnistuvan) harjoiteltavissa jutuissa, on helpompaa olla itselleen armollinen ja ei tarvitse ihan niin lakki kourassa lähteä joka juttua tekemään. Ja jälleen kerran, hyväksyvä ja kannustava porukka saa ihmeen paljon lisäbuustia myös yrittämiseen. Nahkat ovat melko lailla pinkkeinä, mutta mieli kirkas.

Empiirisen tutkimuksen tulos: Gang Bang kiipeily rules ok!

Yhteenvetona. Kimppakiipeily on luonnollisesti aina mukavaa ja rentoa, mutta kun siihen vielä saa lisättyä treenaamisen/ oppimisen elementin voi lopputulema olla vieläkin parempi. Jos omasta kylästä (tai naapurista) ei kiipeilyvalmennuspalveluita löydy, niin mahdollisesti taitoon liittyvä treenillinen elementti voisi löytyä vaikkapa netin kautta jalkatekniikkadrilleistä, tahi vastaavista.

Katso alta video treenisessiosta:

Bonuksena jälkilämmitelty podcasthaastattelu yhdestä omaan kiipeilyhistoriaani vahvasti vaikuttaneesta kiipeilyn harrastajasta, eli Juha Saatsista. Kyseinen 1990 ja 2000-luvuilla vaikuttanut kiipeilyn ”Musta Hevonen” taisi olla yksi ensimmäisiä systemaattisen treenaamisen kiipeilyyn tuoneista kerberoksista. Yksi syy siihen luonnollisesti oli se, että A: Valmennusta ei ollut ja B: myöskään valmennustietoa ei kiipeilyn osalta juurikaan löytynyt. Juhan tyttöystävä harrasti kilpauintia ja hän ammensikin valmentautumisoppinsa tästä maailmasta. Hänen silloiset kilpakumppaninsa muistavat Juhan varsinkin siitä, että hän kykeni piikkaamaan kuntonsa lähes virheettömästi kilpailu- ja kiipeilyretkiä varten. Juha oli varmaan myös yksi ensimmäisiä suomalaisia joka käytti treenaamisessa replicoita systemaattisesti reittiä lähestyessään ja sanoikin pokettireplican olleen yksi tekijä esimerkiksi ”La Rose et le Vampire, 8b” -klassikon nopeaan lähetykseen Buoxin retkellä joskus vuonna miekka ja ilves. Merkillepantavaa on kuitenkin se, että Englantiin muutettuaan Juha tutustui paikalliseen harrastajaporukkaan Ben Bransby etunenässä ja hoksasi lähes välittömästi oman taidottomuutensa ja kiipeilyn painopiste muuttui fyysisestä treenistä vahvemmin kiipeämiseen ja taidon oppimiseen. Voimat katosivat, mutta varsinainen kiipeily kehittyi koko ajan. Joten historian siipien havinaa, olkaa hyvä.

#olddognewtricks part 7

Vanha koira uudet temput part 7, Reitinlukeminen ja mukavuusalueelta poistuminen

Viimeisen viikon hämmentävin tapahtuma oli liikuntavamma polveen (mikäli lepo lasketaan osaksi liikuntaa). Itse vamma ei niinkään, vaan sen syntytapa. Ostin vähän aikaa sitten kuningas Litmasenkin mainostaman painopeiton, jonka alla nukkuessa käännähdin liian ripeästi ja polvessa naksahti jotain. Joten olkaa varovaisia nukkuessanne.

Viikon treenit huolettivat, sillä koronan vuoksi treenipaikat menivät kiinni täällä Savossa. Herra personal trainer loihti viikon ajaksi kuitenkin varsin kattavan kattauksen keskivartalo- ja kestävyystreeniä. Vaikkakaan otelaudassa tehtävä kestävyystreeni ei maailman mielenkiintoisinta ole, niin suunnitellut harjoitukset (ja äänikirjat) antoivat niihin sisältöä. Kevennyksiä tehtiin sekä penkillä jalkoja pitäen, sekä painoa keventäen vastapainolla. Huomenna on vielä edessä erittäin matalatehoinen kestävyysharjoite, jossa painoa (muutama kilo) roikotetaan otelaudassa (esim. problemsolver) ja sormia krimpataan halfkrimppiin openista kättä vaihdellen aina kun forkku lähtee menemään pumpun puolelle. Odotan mielenkiinnolla.

Viikon päätreeni sijoittui Voemalle ja aiheena oli reitinluku sekä volyymi. Hallilla järjestettiin reitintekokoulutus, jonka osallistujakaarti oli loihtinut hallin henkilökunnan kanssa varsin maittavan kattauksen kisareittejä vuosijäsenkisaa varten. Itse pääsin tekemään kyseisenkaltaisen kisamuotoisen treenin, jossa oli tarkoituksena pyrkiä flässäämään kaikki mahdolliset reitit. Oma reitinluku on melko nolla, sillä sitä tulee harjoiteltua valitettavan vähän, koska suurin osa treenistä suuntautuu kotiboardille, jossa reitinluvun merkitys on melkoisen pieni kun reitit tulee useimmiten suunniteltua itse. Helposti reittiä ei muutoinkaan tule lähdettyä flässäämään, vaan sille hyppää muuveja koettelemaan. Tosiasiassa flässääminen on erinomainen harjoitus ja reittiä tutkiessa voi pyrkiä näkemään itsensä reitillä sekä pohtia kaikkia mahdollisia nykykiipeilyn mukanaan tuomia sniikkejä betavaihtoehtoa (huukit, kneebarit, dynaamiset vaihtoehdot…). Kun flässäämistä vielä oikeasti harjoittelee, alkaa parhaimmillaan päästä moodiin, jossa ekaan yrkkään lataa extramäärän yritystä. Selkeä etu reitinluvun opettelusta muodostuu siinä vaiheessa, kun yrityksiä reitille tarvitsee antaa vähemmän ja näin säästää nahkoja ja voimia mahdollistaen useampien reittien kiipeämisen. Toiveena tietenkin on, että reitinlukutaito saadaan siirtymään vielä kiipeilyyn pihalla ja projektitkin taipuvat näin nopeammin. Flässitreeni toimii myös ainakin allekirjoittaneella peruscirkuittia tehokkaampana treeninä, kun jokaista reittiä lähtee kiipeämään ilman ennakkotietoa, jolloin puristuskin on erilainen kuin jo kiivetyillä ja opetelluilla reiteillä. Parhaiten tämä luonnollisesti toimii greidaamattomilla reiteillä, kun jokaista reittiä lähtee kiipeämään ilman ennakko-odotusta.

Omasta mielestä Antti ei ole kovinkaan hyvä lukeemaan reittiä, mutta pakko kyllä sanoa ettei tilanne ole oikeasti ollenkaan niin huono. Pitkä kiipeilykokemus ja oman kiipeilytyylin tuntemus näkyy Antin reitinlukutaidossa ja kyllä voisi sanoa, että keskitason paremmalla puolella mennään heittämällä…


Toinen oleellinen osa tämänkaltaista treeniä on se, että sen aikana tulee kiivettyä kaikenlaisia reittejä oman mukavuusalueen ulkopuolelta. Luonnollisesti kaikilla halleilla ei ole mahdollisuutta kovin usein kisatyyliseen treeniin. Tällöin suosittelisinkin valitsemaan reittivalikoimasta kyseiseen treeniin läjän mahdollisimman erilaisia reittejä (släbejä, kantteja, verttejä, loivia, parkourdynoja ja jyrkkiä hänkkejä). Jos valikoimassa löytyy vielä reittejä erilaisilla otetyypeillä (sloupperi, pinchi, krimppi, volyymi…), niin sitä parempi. Hirveän helppoa on jäädä kiinni vaikkapa ajatukseen ”
Dynaamisia liikkeitä tai ainakaan koordinaatiojuttuja ei pihalla tarvitse. Saati boxikävelyitä…”. Itselle tulee heti mieleen esimerkki maailmalta ja Suomesta: Jakob Schubert ja Emmi Rautkylä. Ensimmäinen on joutunut monipuolistamaan kiipeilytreeniään Olympialaisten vuoksi ja jälkimmäinen omasta tahdostaan. Kumpikin on kiivennyt kaudella 2020 myös pihalla kovempaa ja tikannut reittejä nopeammin kuin koskaan. Onko syynä dramaattinen voiman- vai taidon monipuolistuminen? Itse uskon vahvasti jälkimmäiseen.

Itsellä monipuoliseen yrittämiseen erilaisten reittien osalta on auttanut sisäänrakennettu ”Paavo Väyrynen” takinkääntötemppuineen. Olen vuosien ajan kyennyt psyykkaamaan itseni milloin släbibouldereille tai seuraavana vuonna kokenut, että pitkät tasaiset hänkkisportit ovat se coolein juttu. Saati kämmenjammihalkeamat, joita on kiivettävä mieluiten multipitcheillä. Tämä on ehkä omalta osaltaan auttanut siihen, että omalla vaatimattomalla vaikeustasolla on mahdollista kiivetä uudella kalliolla melko lailla kaikenlaisia reittejä, eikä tarvitse etsiä sitä ominta vahvuusaluetta. Tämä luonnollisesti laajentaa valintojen viidakkoa ja kalliolta on mahdollista valita itselle se hienoin, eikä pelkästään mahdollisin reitti, jota yrittää. Tiedän, että jammaaminen sen kaikissa muodoissa on monelle vannoutuneelle sporttikiipeilijälle (ja varsinkin boulderoijalle) kirosana. Tosiasia on kuitenkin, että ajoittain kyseisiinkin kiipeilytekniikoihin reiteillä ja jopa bouldereilla törmää ja jos nekin omaan repertuaariin kuuluvat edes siedettävästi voi vaikkapa tufien välistä löytyä viekas lepokahva käsijammin muodossa. Siirtovaikutusta pihalle onkin hyvä pyrkiä pohtimaan avoimin silmin ja boxin ulkopuolelta. Kuten vaikkapa boxihiiviskelyn opetusvaikutusta smearaamiseen hiekkakivellä? Mitenpä muuten sitä Suomessa harjoittelisi? Kyseiset reitit ovat taas kerran niitä, joihin ei ole mukava aluksi mennä, kun pelottaa että polven lyö boxin laitaan jalan lipsahtaessa. Oppimiskokemus on kuitenkin varsin väkevä, kun jalkoihin alkaa luottaa loivemmalla ja loivemmalla boxin tai volyymin kupeella.

 

 
 
 
 
 
Näytä tämä julkaisu Instagramissa.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 

Henkilön Antti Liukkonen (@boulderbeast) jakama julkaisu

Painopeitosta en luovu liikuntavammasta huolimatta. Ostin itselleni kyseisen uniavun erään tuttavani kuvattua painopeiton alla nukkumista termillä ”Se tuntuu siltä, kuin joku halaisi koko yön”. Pitää paikkansa. Suosittelen kaikille yliaktiivisille nukkujille. Sponsoroimaton mainos kaikille painopeittojen myyjille.

Ja viikon oppimiskokemus. Videoltakin löytyvä keltaisilla volyymeillä rakennettu ”Viikon reitti” VOEMAlla havahdutti siihen, että sisäkiipeilyn evoluutio on loikannut viimeisten muutaman vuoden aikana joitain satoja prosentteja. Aiemmin helppoja hyviä reittejä löytyi hyvin harvoin ja tämänkaltaista vaikeudeltaan 6A tasoista taidonnäytettä ei taannoin löytynyt mistään.

Ja vielä lopuksi shout-out Laitisen Annalle, jonka instasta löytyy mukava määrä videoituja kehonhuoltoharjoitteita. @annaliinalaitinen

 

Katso alta video Antin reitinlukuharjoituksesta!

#olddognewtricks part 5

Vanha koira uudet temput, part 5 henkinen valmistautuminen

Miten paljon henkisellä valmistautumisella ja mentaalisella vahvuudella on merkitystä itselle maksimivaikean reitin kiipeämisessä? Jokainen varmaan jännittää ennen kovaa redpointtia jo edellisenä yönä kelaten muuveja mielessään, mutta mitä kaikkea muuta henkinen valmistautuminen pitää sisällään? Voiko varmistajan valinnalla olla merkitystä, tai jopa seuralla joka kalliolla on mukana? Jonkun tsemppaaminen vie jo kolmannelle pultille ja toisen taas pudottaa viimeistään neljännellä, kun tulee hosuttua kannustushuutojen vuoksi. 

Itselle tämä kiipeilyn henkinen osa-alue nousi mieleen taas tänä syksynä Simpeleen Haukkavuorella, silloisen projektini työstösessiolla. Olin käynyt jo parilla edellisellä kerralla tippumassa reitin puolivälissä sijaitsevan levon jälkeisestä redpoint-kruksista ja usko reitin lähettämiseen alkoi hiukan hiipua olkapään tulehdustilan ja huonon kestävyyskunnon vuoksi. Kestävyys ei ollut riittänyt kahteen hyvään yritykseen samana päivänä, koska hauki ei vain kyynärvarsista suostunut poistumaan houkuttelemallakaan. Tällä syksyn viimeisellä sessiolla satuin kalliolle Luhtalammen Jonin ja Mikkolan Aleksin kanssa. Pojat olivat kalliolle saapuneet jo edellisenä päivänä ja Aleksi oli kiivennyt ensimmäiset suomi-kasinsa Kultakuumeen ja Wild Siden, jälkimmäisen flashinä! Vaikka Jonilla olikin kasikesä ja herra kiipesi käytännössä kaiken johon koski, ei Wild Side ollut lannistunut useammastakaan yrityksestä huolimatta. Joni oli edellisenä iltana ottanut reittiin muutaman hyvän yrityksen, mutta voimat ja hiipivä pulleyvamma olivat vieneet parhaan terän. Itse otin omaan projektiini Kultakantaan parhaan yrityksen siihen mennessä ja putosin kannustuksesta huolimatta pari muuvia ennen turvakahvoja. Joni taasen pohti, saako edes jatkoja seinästä, koska olo oli edellisen päivän jäljiltä aika hakattu ja sormikin muistutteli itsestään. Tsemppasimme herraa ja kannustimme käyttämään kaikki paukut kunnon lämmittelyn jälkeen espanjalaisittain A Muerte -tyylillä. Herra kiipesikin semmoisessa zonessa, etten ole hetkeen nähnyt. Joskus suoritus on vaikuttava smoothiuden ja tällä kertaa taistelumoodin takia. Joni paini reitin toppiin sellaisella tahtotilalla, että itsekin tunsin varmistaneeni vähintään 8a:n verran.

Uuno Epsanjassa köyden jatkeena…

Itse pohdiskelin, pyytääkö Aleksia hakemaan jatkot talvea varten seinältä pois vai doggaillako ne itse treenimielessä. Eteläsuomalainen taistelukaksikko muistutti kuitenkin puoli tuntia aiemmin käymästämme A Muerte -keskustelusta ja kannustivat ottamaan syksyn viimeisen yrityksen niin kovasti kuin pystyy, koska mitään menetettäväähän siinä ei ainakaan ole. Vaikka kroppa ei ehkä ollutkaan ihan parhaillaan, niin kiipesin jostain syystä paremmin kuin aiemmin ja löysin itseni toppikruksin viimeisestä muuvista. Krimppasin oikealla kädellä niin kovaa kuin pystyin ja hoksasin, että en pumpun vuoksi kykenekään nostamaan vasenta jalkaa pikku jalkkikselle, josta vikan muuvin saa tehtyä aika varmasti. Parivaljakon kannustus oli kuitenkin niin kova ja vakuuttava, että laitoin kaiken yhden kortin varaan ja dynosin niin kuin en olisi ennen dynonnut. Eli tein semidynaamisen roiskaisun suht hyvään pokettiin, johon satuin osumaan. Sain toppibulgenkin taisteltua jollain tavalla ja syksy päättyi reitin toppaamiseen sekä olkapään kuntouttamiseen. Fiilis joka päivästä jäi jäljelle oli se, että miehestä otettiin kavereiden avustamana irti se, mitä kyseisenä päivänä oli irti otettavissa.

Sami Koponen reitillä ”Revolverimies”. Kuva: Antti Liukkonen

Joillain kiipeilyn harrastajilla tuo itsestään parhaan irti saaminen tuntuu olevan ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Olen pohtinut tätä seikkaa monessa seurassa ja varsin monessa keskustelussa esiin on noussut sama hahmo, itäsuomalainen pullakkahauiksinen unelmavävy Sami Koponen. Kauden 2020 aikana tämä tuleva kiipeilylakimies ei omasta mielestään ole ollut fyysisesti samassa kunnossa kuin joskus taannoin, mutta on kiivennyt käytännössä kaiken johon on koskenut. Samin mentaalinen vahvuus ei mielestäni rajoitu pelkästään fyysiseen suorittamiseen, vaan herra kykenee varsin vakuuttavalla tavalla hallitsemaan myös pelkokerrointa, josta kertovat kuumottavat suoritukset kuten Kesäturkki DWS sekä Cro Magnon ja Los Capitanoksen onsight. Mistä tällainen mielenhallinta syntyy ja voisiko sitä vielä ikämiesvuosilla opetella (mikäli vinkkejä muistaa)? Onnistuin houkuttelemaan Herran haastateltavaksi ja pääsin kaivelemaan vinkkejä ensi kesän tavoitteita varten, Olkaatten hyvät.

Popparit esiin ja kuulemaan herrain sanaa!

Katso lopuksi vielä Sami Koposen henkeä salpaava video Kesäturkki DWS reitin noususta! Video by Cluster Climbing

Savon vaikeimmat boulderit?

Jostain syystä nyt tullee paljon  kysymyksiä ”Mikä on Savon vaikein boulderi”? Kerta toisensa jälkeen tähän joutuu antamaan tylsän vastauksen ”riippuu ihan kiipeilijästä mikä reitti on kenelle vaikea ja mikä ei”… 

Kannattaako siis Savvoon lähtee vaikeiden reittien perässä? No tokkiisa! Tässäpä listattuna Pohjois-Savon vaikeimpia bouldereita ja muutama sana infoa jokaisesta, jotta saadaan Savon matkailu aivan uudelle levelille 😉 

Nää nyt tulee ihan missä sattuu järjestyksessä:

Kovasikajuttu 8a+

(Suonenjoki, Vehvilä. Ensinousu Sami Romppainen 2014. Toistot: Sami Koponen).
”Jyrkkä kompressiopaukuttelu hyvillä otteilla. Ei yksittäistä vaikeaa muuvia, vaan tasaista huukkailua ja kantin paukuttelua hänkin loppuun saakka. ”  Lue täältä lisää ja katso video!

Spice Ice 8a

(Riverboulders, Kuopio. Ensinousu Sami Koponen 2016. Toistamaton.)
”Teknistä vertikaalikrimppailua alussa ja loppuun kunnon dyno!”

Nepenthe 8a

(Viitaniemi, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2015. Toistot: Jere Jurtig, Sami Koponen).
”Uljas miedosti hänkkäävä kantti Viitaniemen meteoriittikivellä. Alussa sormekasta ja teknistä kiipeilyä, helpottuu loppua kohti, mutta loppuun saakka saa ihan skarppina olla…” Video löytyy täältä!

Fail Compilation 8a

(Neulamäki, Kuopio. Ensinousu Ville Koskela 2012. Toistot: Sami Romppainen, Sami Koponen. 
”Jyrkkä, poweri alku, jonka jälkeen tekninen asentojuttumuuvi. Toisille poweriveto sloupperiin on vaikeampi ja toisille balanssimuuvi. Hieno klassikkoreitti! Koskelan klassikkovideo löytyy täältä.”

L’Enfant Sauvage 8a

(Viitaniemi, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2012. Toistamaton)
”Lyhyt ja ytimekäs kompressioreitti Viitiksen rantakivellä. Aivan helemi kivenlaatu. Videon löydät täältä

Atlantis 8a

(Varkaus. Ensinousu Sami Romppainen 2011. Toistot: Sami Koponen, Rami Haakana, Jere Hurtig)
”Powerikattoboulderi. Vaatii hieman sormilta, mutta aika paljon enemmän corelta. Selkeä kruksimuuvi, slouppaavaan pinchiin veto kroppa hankalasti sivuttaisessa asennossa. Katso video täältä

Aina mun pitää 8a

(Rauhalahti, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2015. Toistot: Sami Koponen).
”Miedohkoa powerihänkkiä ja kruksissa oikeesti pienet otteet, yhden sormen krimppi ja kahden sormen krimppi. Alkulämpimät pienellä dynolla… Videon löydät täältä

Fire Walk With Me 8a

(Viitaniemi, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2012. Toistamaton).
”Huonot otteet sekä käsien että jalkojen osalta. Pari napakkaa ja todella tarkkaa  muuvia. Assis vielä projektina…”

Attentaatti 8a

(Tahko, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2016. Toistamaton).
”Slouppereita ja asentojuttuja loistavalla kivenlaadulla. Tekninen ja varmaan myös vähän kitkariippuvainen. Tahkon huipulla, eli hienot maisemat kaupanpäälle”

Feet Into Mud Fist To The Sky 8a

(Rauhalahti, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2012. Toistamaton.)
”Vaatii sormivoimaa ja nahkaa. One move wonder. Video löytyy täältä”.

Chaos 7c+/8a

(Petonen, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2010. Toistot: Ville Koskela)
”Aikalailla one move wonder tämäkin. Pieniä otteita hänkillä ja alussa tekninen huukki. Video löytyy täältä.”

Hooligans holiday 7c+/8a

(Vehvilä, Suonenjoki. Ensinousu: Sami Romppainen 2016. Toistamaton)
”Huligaanin directi lopetus. Tricky sequence. Korkea reitti..”

Show Must Go On! 7c+

(Vehvilä, Suonenjoki. Ensinousu Sami Romppainen 2016. Toistamaton.)
”Aika lenkkariefektireitti. Olevinaan hyvät otteet, mutta vähän vaikeat asennot. Hyvän kokonen linja tämäkin”.

Versus 7c+

(Tahko, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2016. Toistamaton.)
”Kompressioreitti. Huonot jalat. Tekninen”.

Ode To The Fontainebleau 7c+

(Riverboulders, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2011. Toistamaton.
”Tekninen reitti huonohkoilla otteilla ja vaikeahkoilla asennoilla”.

Savolainen Tango 7c

(Riverboulders, Kuopio. Ensinousu Sami Romppainen 2011. Toistamaton.)
”Savolainen släbiongelma. Kiero kun mikä.”

No niin, nyt ei muuta kun matkalippuja hommaamaan ja Savon reissua kehille! Kysymyksiä saa heitellä vaikka tuohon kommentteihin tai privana jos tulee jotain mieleen. Guidoksikin voidaan lähteä aikataulujen puitteissa 🙂

Scroll to top