personal training

#olddognewtricks part 6

#OLDDOGNEWTRICKS PART 6

Vanha koira uudet temput, part 6 mietteitä kehonhuollosta

Ensimmäinen neljän viikon treenisykli takana kevyine viikkoineen. Kevyt viikko huoletti psyykkisesti ehkä eniten, kun takaraivossa jyskyttää ajatus ”Jos et tee tänään, et tee huomennakaan”, eli pelko siitä, että kolmen edellisen viikon aikana tehty duuni katoaa välittömästi kun pitää pari lepopäivää. Onneksi kevyt viikko ei pelkkää lepoa ollutkaan, vaan piti sisällään useammalle päivälle jaoteltua kehonhuoltoa. Suurempi huolenaihe treenien etenemiseen syntyikin heti kuun vaihteessa seuraavaa sykliä aloitellessa, kun ilmeni että koronarajoitukset sulkevat Etelä-Savon treenipaikat… Tämä aiheuttaa hiukan päävaivaa, varsinkin kun päällä on kestävyysjakso. Olen kuitenkin luottavaisilla mielillä, että Keipsi löytää tähän ratkaisun. Ja toisaalta viime viikolla itsensä Euroopan mestariksi boulderissa, leadissa ja compinedissa kiivennyt Viktoria Meshkova treenasi itsensä valmentajansa Dmitri Sharafutdinovin mukaan lockdownin aikana EM-kuntoon. Merkityksellistä tälle treenijaksolle oli se, että se suoritettiin Viktorian yksiössä viitenä päivänä viikossa 4-5 tuntia kerrallaan. Eli koska allekirjoittanut asustelee rivitaloneliössä, pitäisi treenifaciliteettien olla enemmän kuin hyvät.

Olkapäät koetuksella Epsanjalaisilla hiekkakivislouppereilla


Mutta palatkaamme kehonhuoltoon. Ensimmäisen kuukauden aikana oma näkemys kehonhuollosta on muokkautunut varsin paljon. Helposti kehonhuolto jää satunnaiseen kuminauhajumppaan lämmitellessä ja venyttelyyn kiipeilyvideoita tuijottaessa. Olennaisempaa varmaankin kuitenkin on pyrkiä huoltamaan kehoa niin, että pyrittäisiin ylläpitämään kehon tasapainoa tai jopa lisäämään sitä. Omalta osaltani ohjelma on liittynyt oleellisesti jälkimmäiseen ja ilahduttavasti kroppa on jopa jollain tavalla vastannut tehtyyn työhön suhteellisen nopeasti. Pakara- takareisiosasto alkaa toimimaan paremmin ja olkapääalueen liikeradat ovat vastetta ottaneet jopa yllättävän hyvin. Olkapäiden osalta on kuitenkin merkille pantava se, että lihasvoima varsinkin oikeassa takaolkapäässä on aika alhaalla ja kovempien treenien jälkeen kipeytyy suht paljon. Kipu on kuitenkin fyssari-Nikoa mukaellen ”perinteistä hyvvee kippeetä”, joten sen osalta en ole huolissani. Suht nopealla tahdilla lisätty kestävyystreenin määrä meinasi alkuun napata varsinkin vasempaan kyynerspäähän golfkyynärpään puolelle, mutta ohjelmaan kuuluva kyynärpäävemputus ilmeisesti on siihen jeesannut, koska se ei ole pahemmaksi äitynyt. Kuvailen lyhyen pätkän omaan kehonhuoltoon kuuluvista suosikkiliikkeistäni. kyseessä ei ole siis mikään jumppavideo vaan ennemminkin tiiseri. Joten jos innostutte omaa kroppaanne huoltamaan, niin etsikää joko netistä oikeammat tavat liikkeiden tekoon, tahi ammattilainen siinä jeesimään. Jotain samankaltaista sessiota suosittelen kyllä kaikille, vaikka vaivoja ei vielä olisi ehtinyt syntyäkään. Voin luvata, että viimeistään 35 ikävuoden jälkeen ne sieltä tulevat. Joten ei muuta kuin hanureita jumppaamaan, vaikka sitten vanhan Jane Fonda -videon tahtiin.

Uuno Kvaloyalla viime kesänä. Kuva: Paavo Ikonen


Itsellä kehonhuoltoon liittyvä pakollinen elementti on hieronta kerran kuussa. Jos odottelen jumin syntymistä, niin käytännössä sen poistoon tarvitaan siinä vaiheessa myös herra Sirdaludin apua. Hyvän hierojan löytäminen ei ole maailman helpoin homma ja siinä auttaa huomattavasti, jos kyseisellä ammattilaisella on jonkinlainen haju kiipeilystä, tai ainakin urheilijoista. Kun samalla tyypillä pääsee vielä käymään säännöllisesti, oppii tämä tuntemaan miten asiakkaan lihaksisto hierontaan vastaa ja muistaa jo vanhat jumikohdat ennestään.

Kiitoksia myös palautteista Herra Kopoisen kanssa rupateltuun videotallenteeseen liittyen. Pyritään löytämään muitakin aiheeseen liittyviä kiinnostavia hahmoja rupattelutuokioihin.

Katso alta Antin mietteitä videomuodossa!

#olddognewtricks part 5

Vanha koira uudet temput, part 5 henkinen valmistautuminen

Miten paljon henkisellä valmistautumisella ja mentaalisella vahvuudella on merkitystä itselle maksimivaikean reitin kiipeämisessä? Jokainen varmaan jännittää ennen kovaa redpointtia jo edellisenä yönä kelaten muuveja mielessään, mutta mitä kaikkea muuta henkinen valmistautuminen pitää sisällään? Voiko varmistajan valinnalla olla merkitystä, tai jopa seuralla joka kalliolla on mukana? Jonkun tsemppaaminen vie jo kolmannelle pultille ja toisen taas pudottaa viimeistään neljännellä, kun tulee hosuttua kannustushuutojen vuoksi. 

Itselle tämä kiipeilyn henkinen osa-alue nousi mieleen taas tänä syksynä Simpeleen Haukkavuorella, silloisen projektini työstösessiolla. Olin käynyt jo parilla edellisellä kerralla tippumassa reitin puolivälissä sijaitsevan levon jälkeisestä redpoint-kruksista ja usko reitin lähettämiseen alkoi hiukan hiipua olkapään tulehdustilan ja huonon kestävyyskunnon vuoksi. Kestävyys ei ollut riittänyt kahteen hyvään yritykseen samana päivänä, koska hauki ei vain kyynärvarsista suostunut poistumaan houkuttelemallakaan. Tällä syksyn viimeisellä sessiolla satuin kalliolle Luhtalammen Jonin ja Mikkolan Aleksin kanssa. Pojat olivat kalliolle saapuneet jo edellisenä päivänä ja Aleksi oli kiivennyt ensimmäiset suomi-kasinsa Kultakuumeen ja Wild Siden, jälkimmäisen flashinä! Vaikka Jonilla olikin kasikesä ja herra kiipesi käytännössä kaiken johon koski, ei Wild Side ollut lannistunut useammastakaan yrityksestä huolimatta. Joni oli edellisenä iltana ottanut reittiin muutaman hyvän yrityksen, mutta voimat ja hiipivä pulleyvamma olivat vieneet parhaan terän. Itse otin omaan projektiini Kultakantaan parhaan yrityksen siihen mennessä ja putosin kannustuksesta huolimatta pari muuvia ennen turvakahvoja. Joni taasen pohti, saako edes jatkoja seinästä, koska olo oli edellisen päivän jäljiltä aika hakattu ja sormikin muistutteli itsestään. Tsemppasimme herraa ja kannustimme käyttämään kaikki paukut kunnon lämmittelyn jälkeen espanjalaisittain A Muerte -tyylillä. Herra kiipesikin semmoisessa zonessa, etten ole hetkeen nähnyt. Joskus suoritus on vaikuttava smoothiuden ja tällä kertaa taistelumoodin takia. Joni paini reitin toppiin sellaisella tahtotilalla, että itsekin tunsin varmistaneeni vähintään 8a:n verran.

Uuno Epsanjassa köyden jatkeena…

Itse pohdiskelin, pyytääkö Aleksia hakemaan jatkot talvea varten seinältä pois vai doggaillako ne itse treenimielessä. Eteläsuomalainen taistelukaksikko muistutti kuitenkin puoli tuntia aiemmin käymästämme A Muerte -keskustelusta ja kannustivat ottamaan syksyn viimeisen yrityksen niin kovasti kuin pystyy, koska mitään menetettäväähän siinä ei ainakaan ole. Vaikka kroppa ei ehkä ollutkaan ihan parhaillaan, niin kiipesin jostain syystä paremmin kuin aiemmin ja löysin itseni toppikruksin viimeisestä muuvista. Krimppasin oikealla kädellä niin kovaa kuin pystyin ja hoksasin, että en pumpun vuoksi kykenekään nostamaan vasenta jalkaa pikku jalkkikselle, josta vikan muuvin saa tehtyä aika varmasti. Parivaljakon kannustus oli kuitenkin niin kova ja vakuuttava, että laitoin kaiken yhden kortin varaan ja dynosin niin kuin en olisi ennen dynonnut. Eli tein semidynaamisen roiskaisun suht hyvään pokettiin, johon satuin osumaan. Sain toppibulgenkin taisteltua jollain tavalla ja syksy päättyi reitin toppaamiseen sekä olkapään kuntouttamiseen. Fiilis joka päivästä jäi jäljelle oli se, että miehestä otettiin kavereiden avustamana irti se, mitä kyseisenä päivänä oli irti otettavissa.

Sami Koponen reitillä ”Revolverimies”. Kuva: Antti Liukkonen

Joillain kiipeilyn harrastajilla tuo itsestään parhaan irti saaminen tuntuu olevan ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Olen pohtinut tätä seikkaa monessa seurassa ja varsin monessa keskustelussa esiin on noussut sama hahmo, itäsuomalainen pullakkahauiksinen unelmavävy Sami Koponen. Kauden 2020 aikana tämä tuleva kiipeilylakimies ei omasta mielestään ole ollut fyysisesti samassa kunnossa kuin joskus taannoin, mutta on kiivennyt käytännössä kaiken johon on koskenut. Samin mentaalinen vahvuus ei mielestäni rajoitu pelkästään fyysiseen suorittamiseen, vaan herra kykenee varsin vakuuttavalla tavalla hallitsemaan myös pelkokerrointa, josta kertovat kuumottavat suoritukset kuten Kesäturkki DWS sekä Cro Magnon ja Los Capitanoksen onsight. Mistä tällainen mielenhallinta syntyy ja voisiko sitä vielä ikämiesvuosilla opetella (mikäli vinkkejä muistaa)? Onnistuin houkuttelemaan Herran haastateltavaksi ja pääsin kaivelemaan vinkkejä ensi kesän tavoitteita varten, Olkaatten hyvät.

Popparit esiin ja kuulemaan herrain sanaa!

Katso lopuksi vielä Sami Koposen henkeä salpaava video Kesäturkki DWS reitin noususta! Video by Cluster Climbing

#olddognewtricks part 4

Vanha koira, Uudet kujeet. Part IV, Ekat 3 viikkoa

Ensimmäiset kolme viikkoa treeniohjelmaa alkavat olla lopuillaan ja on ensimmäisen ”välitilinpäätöksen” aika. Testeihin ja tavoitteisiin liittyen kestävyys ja core olivat ehkä merkittävimmät kehitettävät osa-alueet, joten osasin odottaa niihin liittyviä harjoitteita ensimmäisessä harjoitussyklissä runsaasti. Takaraivossa oli kuitenkin ajatus, että onhan tässä tullut treenattua, joten suuria yllätyksiä ei liene luvassa. Olin melko lailla väärässä. Ensimmäinen harjoitusviikko otti melko lailla luulot pois ja olin jopa hämmentävissä määrin piipussa. Coreharjoituksia tehdessä tajusin mitä termi ”nuudelimies” tarkoittaa ja lähtötilanteessa ei miehessä tunnu olevan muuta jäykkää kuin käytös.

Coretreenien ja kehonhuollon osalta kristallisoitui myös se päätelmä, että eihän niitä kumpaakaan ole tullut tehtyä ihan oikeasti. Kehonhuolto on pitänyt sisällään hiukan kuminauhajumppaa aina silloin, kun olkapäät ovat olleet huonoimmillaan ja jotain ”sekasotkukuntopiiriä” aina siinä välillä… Pääsääntöisesti se onkin sitten tullut jätettyä väliin aina kun kädet ovat tuntuneet kulkevan jollain lailla mukana muussa torsossa. Coren treenaaminen on jäänyt myöskin satunnaisiin ”vatsalihasvemputuksiin” kuntopiirin yhteydessä ja ensimmäisen renkailla tehdyn treenin jälkeen keskivartalo muistuttelikin itsestään useamman päivän ajan. Olkapäät alkavat tuntua jo kolmen viikon jumppailun jälkeen huomattavasti paremmalta ja pyrinkin videoimaan seuraavaan analyysipostaukseen, josko kädet liikkuvat seinää vasten yli 90 asteen kulmaan . Myös nukahtanut pakara ilmoittelee olemassaolostaan, ainakin pari päivää kannikkajumppien jälkeen…

”Hikkee pukkaa”

Kestävyystreenin määrä oli ehkä rajuin shokki systeemille. Kolmen viikon aikana erilaisia kestävyyteen liittyviä kiipeilytreenejä tuli määrällisesti varmaan enemmän kuin viime talvena yhteensä. Toki näistä suurin osa oli matalatehoisia ARC-treenejä, jotka matalasta tehosta huolimatta tuntuivat kokonaisrasituksen kannalta suhteellisen kuluttavilta. Niiden osalta kroppa tuntuu onneksi adaptoituvan suhteellisen nopeasti. Kovempia köysitreenejä varten löytyy kotiseinältä (https://www.saimaastadiumi.fi/kiipeily) hyvä kattaus reittejä skaalalla 6a-7b. Mielelle teki kuitenkin hyvää käydä tekemässä harjoitussyklin kovin köysitreeni Helsingin kiipeilykeskuksella (https://www.kiipeilykeskus.com). Santeri ”Pantteri” Turkulainen on kehittynyt reitinteossa huimasti ja treeni olikin kuin karkkikaupassa olisi pistäytynyt. Mieleenpainuvimmaksi reitiksi jäi heti sisääntullessa oikeaan pilariin askarreltu vihreä 6a. Poikkeuksellisen hieno helppo reitti! Omissa treeneissä yllättävintä oli se, että osassa treeneistä onkin se idea, että reittiä ei ole välttämättä tarkoitus topata, vaan tippumisen jälkeen siirrytään seuraavalle reitille. Tämä tuntui omalle päälle haastavalta, mutta se onkin ehkä merkittävin ero treenin ja hauskuuttelukiipeilyn välillä?

Helsingin kiipeilykeskuksen sähköjänis ”Ode” toivottaa vanhan koiran tervetulleeksi 🙂

Voimatreenien osalta suurimpana vaikeutena on ollut löytää sopivat treenireitit kotiboardilta. Kevään ja kesän koronatauko sisäkiipeilystä sai aikaan sen, että viime talven voimatreenicircuitista ei mene kuin pari reittiä yli kymmenestä, joten tilanne vaatii testiluonteista pohdintaa ja reittisuunnittelua, jotta sopivat reitit löytyisivät. Onneksi osa voimatreeneistä on mahdollista tehdä pt-sessioissa, joissa vaste kyllä löytyy.

PT-sessio nro 1

Ennen projektin aloittamista olin hiukan skeptinen pt-sessioista, joita pakettiin kuuluu pari kappaletta kuukaudessa. Meikäläinenkin on kiivennyt jo aika pitkään, joten mitä lisäarvoa trainerin kanssa kiipeäminen voi harjoituksiin tuoda? Ensimmäisen session jälkeinen pika-analyysi osoitti, että varsin paljon. Vaikkakaan ensimmäisellä sessiolla emme päässeet kiipeämään yhdessä, oli session anti jo eka kerralla merkittävä. Jos itsensä on mahdollista haastaa epämukavuusalueelle, niin toisen ohjaamassa harjoituksessa se tapahtuu melko varmasti suuremmalla todennäköisyydellä, kuin itsekseen pusaamalla. Allekirjoittaneen kiipeilytyylissä ei ole dynaamista juurikaan muu kuin keskivartalo ja harjoitukseen liittyneet koordinaatioharjoitukset veivätkin minua jo pienen askeleen lähemmäksi ”omanelämänsäsanjacollinia”. Olen pyrkinyt pääsemään irti ajatuksesta, että koordinaatio- ja dynaamiset muuvit eivät kuulu ulkokiipeilyyn, koska kyllähän ne auttavat ymmärtämään oman vartalon liikettä paremmin. PT:n merkitys näissä harjoitteissa ainakin omalta osalta on auttaa ymmärtämään mitä epäonnistuneessa suorituksessa tuli tehtyä väärin ja miten sen voisi mahdollisesti korjata. Jos suorituksen voi videoida, tai mahdollisesti näyttää mallisuoritteen on ymmärryksen lisääminen mahdollisesti vielä merkittävämpää.

Näkymä Helsingin kiipeilykeskuksen köysiseinille..

 

Tällä sessiolla hoksasin myös melko nopeasti sen, että vaikka viimeiset pari vuotta olen pyrkinyt omia heikkouksia esimerkiksi boardilla kiivetessä vahvistamaan, niin se on itsekseen varsin haastavaa. Kun jalan päälle nousu vaikkakin pienelle (ja terävälle) jalitsulle tuntuu luontevammalle, niin ei sitä tule sivummalta valittua, eikä varsinkaan isompana ja slouppaavampana. Silloinhan pitäisi pian pinnistää keskivartalolla.

Toivonkin, että tulevilla sessioilla harjoitteita päästäisiin kiipeemään yhdessä, koska ainakin itselle toisen tekemänä muuvit ja niihin liittyvä liike aukeavat jopa selittämistä paremmin. Lisäksi se on hauskempaa.

Kolme ensimmäistä viikkoa pähkinänkuoressa:

  • Treenaaminen on ollut hauskaa, koska melko lailla kaikki harjoitteet ovat olleet itselle melko uusia (tai ainakin toteutustapa).

  • Jos tällä kestävyystreenin määrällä hiussuonisto ei älyä lisääntyä, olen ihmeissäni.

  • ARC-treeneissä on pakko kuunnella jotain bluetooth-kuulokkeista (muutoin maailman tylsintä). Edellä mainittuun liittyen joitain podcast-suosituksia:

Spotify

– The Enermocast
– Eric Hörst´s Training For Climbing Podcast
– The Nugget Climbing podcast
– Trainingbeta (vanhat jaksot)
– Jam Crack
– The Power Company Podcast (vanhat jaksot)
– Oisko betaa (mm. Sanja Collinin haastattelu)

Soundcloud

– VOEMAmedia (meitsin vanhoja höpöttelyjä mm. Jollin, Juha Saatsin ja Antti Mankisen kanssa)
– The Cutting edge

  • Uusilla harjoitteilla paikat tulevat varsin kipiäksi ennen kuin älyävät, että tätä ei aiota heti lopettaa.

  • Treenaaminen säilyy mielekkäämpänä, kun harjoituksia voi tehdä paikoissa joissa on itselle uusia reittejä. Jo korona suo, aion jatkaa tätä.

  • Sponsoroimaton shoutout: Climbskin, hand cream. Mannin OP antoi tästä tuotteesta vinkin, kun tuskailin halkeilevien sormenpäiden kanssa ja olin kokeillut melko lailla kaikki rasvat apteekkien vaihtoehdoista ClimbOneihin… Climbskin tuntuu sopivan minulle hyvin, sillä ainakin itsellä se tekee nahkan elastisemmaksi ja siten se ei treenatessa halkea. Löytynee melko lailla kaikista kiipeilyhalleista.

  • Mikäli joku muukin päättää aloittaa treenaamisen ohjattuna, niin suosittelen ehdottomasti valitsemaan senkaltaisen vaihtoehdon, jossa on mahdollisuus yhteisiin treenisessioihin valmentajan kanssa ainakin silloin tällöin. Jos mahdollista, niin haastelemme muissakin maakunnissa työskentelevien valmentajien/ personal trainereiden kanssa talven aikana.

  • Lepoviikko (tai ns. kehonhuoltoviikko) tulee juurikin ajallaan. Suurella todennäköisyydellä sisälläni ei ensimmäisen kolmen viikon aikana ole mennyt mitään särki.

 

Katso alta Antin treenivideo ensimmäisiltä viikoilta!

…tarina jatkuu! 🙂

#olddognewtricks part 3

Vanha koira, Uudet kujeet. Part III, Tavoitteet

Tavoitteen asettaminen on itselle ollut urheilussa aina melkoisen merkittävässä roolissa, kilpailuhenkinen herrasmies kun olen. Nuorempana kilpailuhenkisyyttä oli aika lailla hankalampaa kanavoida järkevällä tavalla, mutta kiipeilyn kautta se on ollut helpompaa, kun voi kilpailla itseään vastaan. Tästä syystä reittien asettaminen tavoitteeksi on ollut erinomainen tapa motivoida itseään tavoitteellisesti. Kuten jo aiemmassa tekstissä tuli mainittua, projektoiminen oli itselle melkoista pakkopullaa kiipeilyharrastuksessa ensimmäiset 20 vuotta, mutta viimeisten vuosien aikana siihen on löytynyt uusi näkökulma ja jopa viehtymys. Vanha oululainen sanonta sanoo ”Reitillä ei väliä, 8a greidi on Jumala”. Itse en ole päässyt reitin valitsemisessa tähän moodiin, vaan melko lailla aina reitti on ennemminkin valinnut minut. Esimerkkinä voisi nostaa esiin esimerkiksi Juha Saatsi klassikon ”Leipäkarkea” Halsvuoresta, Jyväskylässä. Ensivisiitti kalliolle tapahtui osaltani 90-luvulla ja tällöin reitti näytti niin saavuttamattomalle, että ihmettelimme miksi kyseisessä kohden yleensäkään oli pultteja. Vuosien varrella tarinat Halsvuoren reiteistä ja nuoruuden sankareiden Kaukon veljesten uroteoista kyseisillä klassikoilla lisäsivät glooriaa. Kun reitille viimein eksyin ja tohdin siihen tarttua, onnistuin löytämään uuden betan. Muutaman session jälkeen sain kellistettyä ja oli fiilis melkoinen… Monesti itselle merkitykselliset reitit liittyvätkin osaltaan tarinoihin niiden takana. Kuka teki ensinousun ja milloin? Kenen kanssa sain jakaa työstelyn aikaan saamat fiilikset? Ai niin, pahoittelut vielä kerran Eskolle uuden betan löytämisestä 😉 Toisaalta edelleen sitä mieltä, että reitin muuvit muuttuivat mielestäni niin paremmaksi!

Tämän PT-hankkeen yksi päätavoitteista on kiivetä kovempaa kuin koskaan ennen. Steve McCluren mukaan omaa maksimia lähentelevää projektia valittaessa sen tulisi täyttää mielellään kolme toivetta:

1. Reitti inspiroi sinua.

2. Reitti tukee vahvuuksiasi. Tarkoituksena on kuitenkin kiivetä omaa maksimia.

3. Reitti on realistisesti saavutettavissa. Onko se tarpeeksi lähellä, jotta sitä pääsee helposti työstämään? Kastuuko se helposti/ kuivuuko nopeasti? Onko se auringossa koko päivän? Onko kavereilla samalla kalliolla projekteja?

Uuno Epsanjassa part I

 

Amen Break, 8b. Päätavoite 1. 2021 ->

Amen Break valitsi minut jo vuosia sitten, kun olin Mustavuoressa ja Haakanan Rami teki reittiin ensinousun. Satuin vielä saamaan ensinousun nauhalle ja poikani Veeti editoi siitä tallenteen, jonka olen katsonut joitain kymmeniä kertoja (vaiko satoja? Toim. huom.). Mutta täyttääkö Amen Break yllä mainitut kolme kriteeriä?

1. Inspiraatiota reitille ei puutu. Mielestäni se on Mustavuoren hienoin linja (tai no ehkä Sagittariuksen jälkeen). Haakanan Ramin ensinousun todistaminen reitille oli väkevä kokemus. Lisäksi muuvit ovat poikkeuksellisen hienoja ja varsin tavallisuudesta poikkeavia.

2. Palveleeko reitti omia vahvuuksia. Ei. Oma kiipeilytyyli on ennemminkin liskoilua ja matelua, kuin paukuttelua ja painiskelua. Eli työtä vaaditaan tältä osin paljon.

3. Onko se realistisesti saavutettavissa? Kyllä. Kalliolle on meiltä kotoa matkaa autolla ajallisesti n. 45min ja kalliolla on viimeistään alle tunnissa. Reitti on melko lailla aina kuiva ja puut varjostavat sitä, joten aurinkokaan ei lähmi otteita lälleröiksi. Reitillä ei myöskään ole silppuriotteita, joten nahkat eivät mene heti silsaksi. Bonariksi useampikin kiipeilykaveri on jo lupautunut kalliolle mukaan.

Kaksi kolmesta on mielestäni tarpeeksi hyvä saldo. Inspiroivaa reittiä ei saa väkisin itselle synnytettyä ja saavutettavuus on reittiä työstäessä ehkä inspiroivuuden ohella tärkein kriteeri. Luotankin Voeman poikiin, että fyysisiä osa-alueita saadaan talven aikana muutettua niin, että heikkoudet muuttuvat vahvuuksiksi.

Kävin reitillä kerran vuosia sitten, mutta sain niin reippaasti märkiä lapasia poskille, että uusintavisiitti tapahtui vasta tänä kesänä. Tänä kesänä jokin oli kliksahtanut paremmin kohdalleen, ehkäpä koronakevään pakottaman ulkoboulderoinnin vuoksi. Sain ensimmäisillä työstökerroilla tehtyä kaikki muuvit yhtä jalkamuuvia ja underimätsiä lukuun ottamatta. Itseluottamusbuusterina toimi myös kesän viimeisellä työstökerralla onnistunut linkki undereista toppifeissille saakka. Samalla hoksasin kuitenkin myös sen, että kokonaiskunnon on oltava aika paljon kovempi, jotta lähetys joskus olisi oikeasti mahdollinen. Reitti on varsinainen energiasyöppö, koska se on erittäin jyrkkä ja kiipeily on melkoista kokovartalopainia.

Itselle reitti jakaantuu kolmeen osaan: 1. Ensimmäiset kolme pultinväliä ovat helpohkoa kauhomista, isoja muuveja hyvillä otteilla. Ehkä noin 6B boulderi. Kuitenkin niin jyrkkää, että varsinaiseen kruksiin mennessä parhaat mehut tuntuvat jo jollain tapaa ehtyneen. 2. Varsinainen kruksi alkaa hyviltä otteilta kolmannen klipin jälkeen ja on itsessään yksi hienoimpia bouldereita johon olen Suomessa koskenut. Undereita, kneebareja, corejäpitystä ja itselle tarkkoja vartalonasentoja. Koska ollaan omalla limitillä, on se myös aika keliherkkä ja tuuli on itselle lähes pakollinen (mielellään vielä pohjoistuuli). Noin 10 muuvia ja vaikeutta 7A+/ B+ boulderin verran, vastaajasta riippuen. 3. Toppifeissi itsessään ei ole muuhun reittiin nähden vaikea, ehkä 6c+/7a köysireitti. Kiipeily on kuitenkin tarkkaa ja teknistä ja jos sen kiipeää huonosti, on suuri mahdollisuus pumpata itsensä alas joka tapauksessa. Yläosaa pystyy onneksi jumppaamaan itsevarmistavalla ja ajattelinkin hinkata sen siihen uskoon, että jos joskus yläkahvoille pääsen en ainakaan muuveja unohda…

Uskoisin, että talven aikana pääpaino ei tule olemaan missään yksittäisessä osa-alueessa, vaan kokonaistason nostamisessa kaikilla osa-alueilla.

Alla Rami Haakanan ensinousivideo Amen Breakista

 

Korben Dallas, 8A. Päätavoite 2. 2021

Koska itsensä haastamisessa on tarkoitus sukeltaa vahvasti syvään päätyyn, päädyimme Keipsin ja Samin (Romppainen) kanssa lisäämään projektiin lisätvistin myös boulderointitavoitteen osalta. Itsellä on varsin kapeasti kokemusta kahdeksannen vaikeusasteen bouldereista, joten jätin tavoitereitin asettamisen mestari Romppaiselle, joka tuntee meitsin kiipeilytyylin ja vahvuudet/ heikkoudet vähintäänkin tarpeeksi hyvin. Sami voikin pohtia miksi tähän päädyttiin?

Uuno Epsanjassa part II

”Muistan, että Antti tuossa kevään aikana pohdiskeli Instagramissa, että vieläköhän sitä näillä kilsoilla pystyisi kasia boulderoimaan? Vastaus tähän kysymykseen Antin kohdalla on hyvinkin selkeä: Se riippuu täysin siitä haluatko sinä kiivetä sellaisen? Mietiskellessämme tavoitteita tälle Antin mieskuntoprojektille nostin ns. kissan pöydälle ja sanoin tietäväni jo sopivan reitinkin. Lökkiön kiipeilyalueella löytyy todella hieno Anton Johanssonin avaama kanttireitti nimeltä ”Korben Dallas”, joka sopisi Antin kiipeilytyylille erinomaisesti. Mitä tahansa raparänniä en lähtisi pelkän greidin takia suosittelemaan kenellekkään, sillä greidi ei tässä firmassa todellakaan ole Jumala! (sori vaan Jarmo 😉 Korben Dallas on esteettisesti kaunis, mukavan kokoinen linja ja kiipeily tapahtuu pääosin krimpeillä ja lopussa myös kanttia puristellen. Profiili on miltei vertikaalia ja muuveja kertyy kymmenkunta. Alkuun tehdään muutama helpompi muuvi, jonka jälkeen otteet vähän pienenevät ja reitin keskivaiheilta löytyy parin napakamman muuvin sekvenssi. Lopussakin täytyy pysyä skarppina, sillä kiipeillä saa ihan viimeiseen muuvin asti. Tätä linjaa voin suositella lämmöllä, sillä tiedän että, jos tämän kipaisee toppiin asti, niin hyvän olon tunteelta ei voi välttyä!”

Alla video Juha Hinkkasen noususta Korben Dallasiin

Kultakuume, 8a. Malo, 8a. Välitavoitteet 2021

Jotta pää ei jumahtaisi kiinni kahteen munaan korissa, otettiin keväälle / kesälle mukaan pari realistisesti tavoitettavaa lisämunaa, eli välitavoitetta. Kumpainenkin kyseisistä reiteistä täyttää kaikki kolme McCluren tavoiteprojektin määrettä. Ovat inspiroivia linjoja, palvelevat omia vahvuuksia ja ovat tarpeeksi helposti saavutettavissa matkan ja olosuhteiden puolesta. Bonariksi ne sijaitsevat Suomen hienoimmalla sporttikalliolla, Simpeleen Haukkavuorella.

Kummatkin ovat noin 25 metriä korkeita loivasti hänkkääviä kestävyys-/ voimakestävyysreittejä. Kumpikin reitti jakaantuu melko lailla selkeästi kahteen osaan. Alun tasainen 10-15m voimakestävyyskrimppailuosuus, hyvä lepo ja toinen osio. Kultakuumeessa loppupätkä on alkua selkeästi helpompi, kun taasen Malossa kruksi löytyykin vasta levon jälkeen. Perussuomikiipeilystä poiketen kiipeily on molemmissa tasaisen kirpakkaa, eikä kummassakaan ole selkeää lyhyttä boulderkruksia. Oleelliset tarvittavat osa-alueet ovatkin jalkatekniikka, corekestävyys (jalkkiksien huonouden takia) ja samaan syssyyn krimppivoimakestävyys.

Onko näihin tavoitteisiin realistista päästä?

Alla Samin ja Keipsin pohdinta suunnitelmasta. Oma tämänhetkinen arvio (40/60, 50/50) tavoitteisiin pääsyn mahdollisuudesta…

Tavoitteiden asettaminen on tärkeää sekä urheilijan motivaation kannalta kuin myös niihin pääsemisen kannalta. Nämä projektin ns. päätavoitteet eivät ole suinkaan ainoita asetettavia tavoitteita, vaan matkalle asetetaan useita välitavoitteita. Heti alkukartoituksessa saadaan mitattavia tuloksia, joiden pohjalta arvioidaan urheilijan tämän hetkinen tasoa osa-alueittain. Urheilijan tavoitteisiin peilaten eri osa-alueisiin asetetaan tavoitteet, joita kohti lähetään pyrkimään treenikauden aikana. Esimerkiksi Antin tapauksessa kestävyysominaisuuksia mitattiin mm. campuslaudalla tehtävällä testillä, jossa jalat pysyvät samoilla otteilla ja kädet kulkevat rimoilla tiettyä toistuvaa sekvenssiä, siihen asti että tykit hyytyy… Antin ensimmäisen testin tulos oli 8 kierrosta ja tavoitteena olisi saada nousemaan tämä kevääseen mennessä vähintään 20 kierroksen paremmalle puolen. Tämä siis vain yhtenä tavoitteena useista osa-alueista…

”Valmentajan näkökulmasta tällainen vanhan sotaratsun piiskaaminen on erittäin mielenkiintoinen haaste, koska treenihistoriaa löytyy pohjalta paljon. Treeniä ei missään nimessä voida lisätä, vaan enemmänkin vaan fokusoida sitä olennaisille osa-alueille. Antin päätavoite ”Amen Break” on rohkea tavoite ja sen täyttäminen vaatii varmasti kovaa ponnistelua sekä treenissä, että itse lähetyksessä. Ainahan tällaiset projektit vaativat sen, että moni asia loksahtaa kohdalleen ja erityisesti köysikiipeilyssä myös mentaalipuolen osuus korostuu kun yritykset päivää kohti ovat melko rajalliset.” pohtii Keipsi ja Sami jatkaa: ”Yhteisen treeni- ja kiipeilyhistoriamme takia tunnen kaverin melkolailla hyvin ja mielestäni tästä projektista erityisen mielenkiintoisen tekee se, että Anttihan on viimeiset pari vuotta treenannut hyvinkin järkevästi. Monesti PT-asiakkaan treenihistoriasta löytyy paljon enemmän korjattavaa tai sitä ei yksinkertaisesti oikeastaan edes ole. Tosin jos tällainen projekti oltaisi tehty Antille kymmenen vuotta sitten, ei tästä olisi tullut yhtään mitään, sillä kaverin menohalut olivat yksinkertaisesti liian suuret. Salaa treenaamista olisi tapahtunut ja paljon! Eli siis jos joitain hyviä puolia ikääntymisestä hakee, niin sen minkä testotasoissa häviää sen viisaudessa voittaa :-)”

Usko tirehtöörin keväälle ajoittuvaan mieskuntopiikkiin näyttää olevan VOEMAn tiimin keskuudessa erittäin suuri! 🙂

Uuno Epsanjassa part III

#olddognewtricks part 2

Vanha koira uudet kujeet part 2

”Vanha koira, uudet kujeet” -sarjassa seurataan 25 vuotta kiipeilyä harrastaneen Antti Liukkosen treenaamista talven ajan VOEMAn PT-tiimin Keipsin ja Nikon johdolla. Antti kertoo kokemuksiaan viikoittain ja sopivan paikan tullen kirjoituksia höystetään kuvilla ja videoilla. Sanottakoon vielä, että huumori on turinoinnissa vahvasti läsnä, eli don’t take it too seriously, just enjoy the ride! ;-)”

Yksi merkittävimpiä syitä koko projektin aloittamiseen ja täyden ”Platina” pt-valmennuspaketin valitsemiseen on se, että iän myötä kroppa on alkanut falskaamaan sieltä sun täältä. Vuosien ajan on periaatteessa tiennyt, että kehonhuoltoon ja vastalihasten vahvistamiseen tulisi käyttää enenevä määrä aikaa ja vaivaa iän karttuessa. Se on kuitenkin monesti tylsää ja on mukavampaa vetää krimpeistä mahdollisimman kovasti, koska sen siirtovaikutus ulkokiipeilyyn on itselle helpommin perusteltavissa.

Noin 35 ikävuoteen saakka kroppa pysyi suht hyvin kasassa, varsinkin kun tuli harrastettua kaikkea mahdollista liikuntaa varsin monipuolisesti. Paikkojen rikkoutuminen tuolloin olikin ennemminkin omaa tyhmyyttä (sormien tendojen ja takareisien poksahtelu huonon lämmittelyn tai ylirasituksen vuoksi), kuin pikkuhiljaa hiipivät rasitusvammat selässä tai olkapäissä.

Omalta osalta olkapäiden kanssa on-off reistailu alkoi kymmenisen vuotta sitten kiertäjäkalvosimen napsahdettua pariinkin otteeseen eri reiteillä. Jälkiviisaana voi toki todeta, että niitä haavereita ei tullut koskaan kunnolla jumpattua kuntoon ja sitä virhettä ollaankin maksettu takaisin tasaisesti jo vuosia. Aina välillä ne ovat olleet vihoittelematta jonkin aikaa, mutta heti kun on jättänyt peruskuntopiirijumpan tyhmyyttään pois, ovat vaivat palanneet. Toista olkapäätä jossain välissä kuvailtiin magneetissakin, mutta isompia repeämiä ei ollut, kulumia kylläkin enemmän ja vähemmän.

Selän osalta toiminnalliset jumit ovat pääsääntöisesti pysyneet aisoissa säännöllisen epäsäännöllisellä hieronnalla. Talven 2020 aikana treeni ei pitänyt sisällään käytännössä muuta kuin kiipeilyä ja satunnaista kuntopiirijumppaa. Tämä yhdistettynä melko massiiviseen autolla ajamiseen sai aikaan varsin nihkeitä alaselkävaivoja. Vertailimme talven Espanjan boulderretkellä oireitamme veli Romppaisen kanssa ja jytkyttelimme setämiesosaston kanssa alaselkä- ja pakaraosastojamme lihashuoltovasaralla, eli kansakielellä ”jytkyttimellä” koko retken ajan. Kevään aikana Romppaisen välilevyvaivat antoivatkin periksi, mutta itsellä aamut alkoivat vielä alkukesästäkin vatsalleen kääntymällä ja pakittamalla sängystä pois. Siinä vaiheessa, kun pytylle istuminen piti suorittaa aamuisin sihtaamalla kohdalleen ja pudottautumalla istumaan päätin, että lääkärin konsultaatio voisi olla paikallaan. Työterveyslääkäri oli mies paikallaan ja sanoi, ettei tässä vaiheessa tarjoa puukkoa eikä edes kuvantamista, koska jonkinlaisia löydöksiä tulisi allekirjoittaneen ikäryhmän miesedustajille melkein aina, jos kuvia otettaisiin. Ensisijaiseksi hoidoksi päätettiinkin kokeilla fysioterapiaa.

Fysioterapeutti Jani Laukkarinen selvitteli tottuneesti oireiden syitä ja pohti, että oleellista oireissa oli se, että heijastevaikutuksia ei ole raajoihin kovin pitkälle ja se, että kipu helpottaa päivällä kun selkään tulee liikettä. Herra pyysi allekirjoittaneen vatsalleen makuulleen ja käski jännittää kannikoita, napakasti pinnistystä tunnustellen. Tämän jälkeen hän pyysi testihenkilöä itseään pitämään peukaloita hellästi pakaroiden päällä ja käski jännittämään niitä vuoron perään. Muutoin jännittely onnistui hyvin, mutta oikeassa kankussa ei tapahtunut mitään ennen kuin oikein keskittyi. ”Sulla on nukahtanut pakara”. ”Nukahtanut pakara??”. Pakara oli päässyt nukahtamaan hyvinkin pitkälti paljosta autolla ajosta ja huonosta lihashuollosta johtuen. Hermotus aivoista kankkuun oli sekaisin ja se piti saada käynnistymään uudelleen. Jani lupasi, että tehokkaalla treenillä siinä pitäisi mennä kuutisen viikkoa ja sen verran kyseisen kankun takaisin eloon herättelyyn menikin.

Nyt kankku alkaa olla jo melko eloisa ja olkapäätkään eivät enää ole tulehtuneet, koska älysin pitää vajaan kuukauden tauon syksyn lähetystöiden jälkeen. Odotusarvo pt-pakettiin kuuluvasta fysioterapiatestistä ja henkilökohtaisesta kehonhuolto-ohjelmasta onkin se, että pääsisi treenaamaan paikat kuntoon, jotta voisi treenata oikeasti kiipeilyä (kovaa).

Alla videotallenne testisessiosta ja fysioterapeutti Nikon pohdintaa testiyksilön toimintakyvystä.

”Tämä vuosien marinoima raamikas paketti on imenyt vuosien varrella puoleensa paljon hyvää, mutta kieltämättä pienestä öljyämisestä ei olisi haittaa. Selkeiksi kehityskohteiksi nousivat olkapäiden liikkuvuus ja pakaroiden voimatasot sekä ailahtelevainen hermotus. Suuteluhommat jätettiin vielä työkalupakkiin odottelemaan ja päätetiin lähteä tuloksia liikkeen kautta. Hyvä tästä tullee!°

Terveisin -Niko

#olddognewtricks part 1

Vanha koira, uudet kujeet

”Vanha koira, uudet kujeet” -sarjassa seurataan 25 vuotta kiipeilyä harrastaneen Antti Liukkosen treenaamista talven ajan VOEMAn PT-tiimin Keipsin ja Nikon johdolla. Antti kertoo kokemuksiaan viikoittain ja sopivan paikan tullen kirjoituksia höystetään kuvilla ja videoilla. Sanottakoon vielä, että huumori on turinoinnissa vahvasti läsnä, eli don’t take it too seriously, just enjoy the ride! ;-)”

Varmaankin jokainen innokas, tahi semi-innokas kiipeilyn harrastaja pohtii jossain välissä harrastustaan keinoja tuloskunnon nostoon. Omalla kohdallani olen pohtinut noita keinoja reilun 25 vuotta. Välillä on tullut onnistumisia, välillä taasen ei ole tullut nostettua voittoarpaa. Iän karttuessa tuo kehityskaaren siirto ylämäkivoittoiseksi tuntuu vuosi vuodelta haastavammalta.

Äkkiseltään keinoja pohtiessa nousee mieleen kolme erilaista metodia:

1. Painon dramaattinen pudottaminen

2. Kaksi sanaa ”Anaboliset steroidit” ja

3. Systemaattinen harjoittelu nykypäivän valmennustietoudella.

Vaihtoehtoja pohtiessani päädyin seuraavaan lopputulemaan.

Painon dramaattinen pudottaminen. Koska on kyse painoluokkaurheilusta, painolla on kiipeilyssä varsin merkittävä vaikutus. Toiveena on kuitenkin tason tasainen ja mahdollisimman kantava nostaminen ja tähän painon pudottaminen ei ainakaan omalla kohdallani toimi, koska pidän pullasta ja makeisista. Tom Randall haastatteli taannoin podcastissaan Alex Barrowsia ja kyseinen veijari käytti kiipeilyreissuihin ja kohdennettuihin redpointteihin liittyvään painonpudotukseen termiä ”Seasonal anorexia”. Vaikka termi on hiukan häiritsevä, niin tuloskunnon osalta oma ratkaisuni tulee pitämään sisällään tämän metodin. Varsinkin treenikaudella oleellisempaa on kuitenkin syödä terveellisesti ja tarpeeksi, jotta palautumisen saisi toimimaan mahdollisimman hyvin ja treeni olisi mielekästä. Nälkäinen kissa (ja keski-ikäinen mies) on kiukkuinen, se rentoutuu vasta kun ruokit sen.

Anaboliset steroidit. 30-vuotiaana ihmisen elimistössä tapahtuu dramaattinen muutos. Kasvuhormonin tuotto lakkaa ja lihas muuttuu läskiksi. Stimulantithan olisivat nopein ja helpoin tie kehityksen suunnan muutokseen. Tuntuisiko se omalta ja ansaitulta. No ei. Joten tähän osioon skippi. Vaikkakin ajatuksena kiehtova…

Systemaattinen harjoittelu. Loppukesästä katselin pitkästä aikaa epic.tv:n neliosaisen sarjan, jossa Richie Pattersson ottaa 50-vuotta täyttäessään tavoitteeksi kiivetä elämänsä kovimman reitin. Kyseinen herrasmies pohti ääneen varsin samankaltaisia ajatuksia, joita itsellä päässä pyörii. Koko kiipeilyharrastuksen ajan on tullut kyllä treenattua, mutta onko sinä aikana tullut tehtyä oikeita asioita ja vielä lisäksi asioita oikein? Periaatteessa itsekin tiedän omat vahvuudet ja heikkoudet, mutta rehellisyyden nimissä varsinkaan heikkouksia ei kyllä ole tullut vuosien aikana vahvistettua, ainakaan suunnitelmallisesti. Neljäänkymmeneen ikävuoteen saakka treenaamista tuli lähestyttyä ajatuksella ”Jos et treenaa tänään, et treenaa huomennakaan”, sekä ”Enemmän on enemmän”. Tällä lähestymisellä olen kyllä saanut paljon onnistumisen elämyksiä tekemisen merkeissä, mutta en ehkä ihan maksimaalisia suorituksia. Viimeisten parin- kolmen vuoden aikana tekemisiä on tullut hiukan enemmän mietittyä ja siitä ei varsinaisesti ole ainakaan haittaa ollut. Joten tämä on kortti, joka katsotaan.

Pyrin kirjailemaan seuraavan puolen vuoden- vuoden ajan projektin etenemistä lähtötilanteesta siihen pisteeseen, johon vuoden päästä päästään ja miten tavoitteet toteutuvat. Mikäli mieleen nousee kysymyksiä/ ideoita joko allekirjoittaneelle, tahi VOEMAn pojille voi niitä laittaa kommentteihin. Alla statistiikkaa koehenkilöstä ja lähtötilanteesta.

Kysely VOEMAn Instassa jonka tulokset jakautuivat noin 150 vastaajan kesken yllättävänkin tasaisesti. Oikeaksi vastaukseksi oli asetettu vaihtoehto C, vaikkakin kaikki vaihtoehdot lienevät yhtä oikeita…

Nimi
Antti Liukkonen

Paino?
70kg

Pituus?
175cm

Leuanveto?
Takavuosina Mikkelin intomieli harrastajaporukassa (Virtanen, Romppainen, Sintti…) vedettiin joka kiipeilytreenin jälkeen puolileikkisästi kilpaa leukoja kirimismielellä. Muistaakseni jokainen herrasmies veti silloin +40 leukaa ja 50-60kg lisäpainoleuan. Ei siitä juurikaan kiipeilyyn ollut positiivista vaikutusta, mutta kivaa se oli. Keväällä meni vanhasta muistista mr. leuanveto Markku Laineen somehaasteessa 15 leukaa 15kg lisäpainolla.

Penkkitulos?
Joskus historiassa meni aina jouluisin markka penkistä. Sotilaspenkissä meni muistaakseni omalla painolla (75kg) 18 toistoa. Nykyään maksimi on varmaan suunnilleen tuo sama, eli 70kg. Leskisen Juisen esimerkkiä mukaellen voisi yrittää palauttaa tuon joulutavoitteen takaisin.

Miten päädyit kiipeilyyn?
Olin 90-luvun alussa opiskelemassa Jyväskylässä ja luokkakaverin kanssa katsottiin joko Patrick Edlingerin ”Vertical Ballet” tai Juha Saatsin legendaarinen Sporttispurttijakso televisiosta. Tämä innosti kiipeilyn kokeiluun Kanavuoren kallioseinämillä tennareissa. Koska seinämät tuntuivat korkeilta kävimme ostamassa kaksi auton hinausköyttä, jotka sidoimme yhteen. Köysi toisen vyötäisille ja toinen varmisti puun ympäri kallion päältä. Pudotessa teki peijakkaan kipeää. Onneksi säilyimme ilman fyysisiä vammoja ja huomasimme ilmoituksen jossa mainostettiin sisäkiipeilykurssia juuri avatussa Hutunki-hallissa. Sen jälkeen se olikin menoa.

Miten treenasitte kiipeilyä alkuvaiheessa?
Kuten alussa jo tuli sanottua, treenaaminen oli varsin määräpainotteista ja piti sisällään kaikkea mahdollista, mahdollisimman paljon. Monesti kiivettiin pari-kolme tuntia ja kun ei loppujen lopuksi kukaan ei enää pysynyt edes isoimmissa kahvoissa, vedettiin kirimällä kilpaa leukoja. Itse sain monena talvena fixaation hiihtää joko 1000km talvessa, joten lähdin sitten tuon treenin jälkeen vielä hiihtämään parikymmentä kilometriä. Vannoin yhdistelmäharjoitusten nimeen, koska Penttisen Pasikin treenasi kaikkea ja tosi paljon. Erona oli tosin se, että Pasi ei nukkunut juuri ollenkaan… Tuloksena oli aika rajuja ylirasitustiloja. Heräiltyä tuli yöllä siihen, että oli kylmä hiki ja syke 160. Mutta kropalla on tapa ottaa lepo silloin kun se sen tarvitsee ja hajota aina aika ajoin. Sormet hajosivat perinteisesti melko lailla vuoden vaihteessa, kun kovin kuntopiikki oli saavutettu liian kovalla treenillä. Monesti siitä pääsi sitten ihan ok kuntoon kevääksi, kun oli pakko kiivetä pari kuukautta teipit sormissa ja vähemmän.

Jonkinlainen lahjakkuusominaisuus itselle voisi olla kyky psyykata itsensä uusiin asioihin. Joitain vuosia muun muassa soudin kilpaa ja siinä ohessa treenasin sisäsoutua (joka on maailman vähämielisin urheilulaji). Sain jopa houkuteltua mukaan monia ystäviä, jotkut jopa useampaan kertaan. Siinä sitä sitten soudettiin 500m vetoja ja oksennettiin välissä roskikseen.

”Suomikiipeilyn Paavo Väyrynen”?
Kyseinen lempinimi lienee perua siitä, että olen vuosien varrella kääntänyt takkia säännöllisen epäsäännöllisesti boulderin, sportin ja trädin kesken. Suunnanmuutoksen jälkeen olen saattanut vannoa kyseisen kiipeilyn alalajin nimeen suhteellisen vahvalla rintaäänellä.

Parhaimmillaanhan tämä tapa on pitänyt mielen virkeänä lajiin kokonaisuudessaan. Savosta löytyy valtava määrä hienoa kiipeilyä kunkin alalajin osalta ja tasaisella suunnanmuutoksella niistä kaikista on saanut nautiskella huolella. Mahdollisesti meissä on myös samaa näköä?

Mistä idea systemaattiseen treeniin?
Pari vuotta sitten tein periaatepäätöksen, että jos joskus meinaa kiivetä itselleen jotain oikeasti vaikeampaa, on sen aika nyt. Pyrinkin treenaamaan toissatalven (ja kesän) systemaattisemmin kuin ennen ja otin kolme tavoitereittiä kahdeksannesta vaikeusasteesta, jotka pyrin kiipeämään. Kaksi niistä menikin, eli ”Wild Side, 8a”, Simpeleellä ja ”Pavarotti, 8a” Kuopiossa. Tänä kesänä olen työstellyt paria hiukan napakampaa reittiä, jotka tuntuvat mahdollisilta mutta tarvitsevat vielä naksun verran jotain lisää. Voeman poikien pt-konseptista olen keskustellut poikien kanssa useaan otteeseen ja se tuntuu varsin toimivalta. Vaikka itsekin on tullut harrastettua 30 vuotta kaikkea mahdollista urheilua kamppailu-urheilulajeista soutuun ja golffista joogaan, en ole koskaan ollut varsinaisesti valmennussuhteessa. Sitä silmällä pitäen halusin olla varma, että traineri on hahmo johon ei pala ainakaan pinna. Siinä mielessä Kallepekka ”Keipsi” Lappalainen on ihannevalinta, koska habitus on kuin Koposen Samilla johon ei kukaan voi ärsyyntyä. Vankka ammattitaito ja kyky selittää miksi asioita tehdään on toki plussaa.

Tällä hetkellä elämäntilannekin itse asiassa mahdollistaa treenaamiseen panostamisen suhteellisen hyvällä omatunnolla. Elämän pahimmat ruuhkavuodet alkavat olla toivottavasti jo takana päin. Lapset ovat nuoria aikuisia joten kiipeilyjä ja treenejä ei tarvitse ajoittaa alppilähtöihin, tai otsalamppusetteihin. Lisäksi elämä on opettanut sen, että itse ei tarvitse osata, jos joku toinen osaa paremmin.

Tavoitteet?
Kokonaistason nostaminen toki. Spesifimpänä tavoitteena pari reittiä, joita voisi pohtia vaikka seuraavassa postauksessa.

Tavoitteina kahdeksannen vaikeusasteen reitit tuntuvat hulluilta sen vuoksi, että kun itse aloitti kiipeilyn, niin kaseja kiipesivät vain huippukiipeilijät kuten Tomi ja Heko. Tämän vuoksi sitä ei oikein vuosien varrella tullut edes niin vaikeita reittejä koitettua. Mutta ehkä parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Heikkoudet kiipeilyssä?
Sormivoima. Tulee tuskaisan hitaasti, mutta lähtee todella nopeasti. Toisin kuin paino. Myös sellainen peruskestävyys, jonka avulla palautuu reitillä levoissa joissa pitää roikkua otteessa. Itse tarvitsisi aina seisomalevon, jossa saa painon pois käsiltä. Ihaillen voi katsoa kestävyyskoneita, kuten Ahlströmin Marjut joka voi palautella missä vain otteessa roikkuen.

Vahvuudet?
Koska on heikko, niin on tullut opeteltua varmaan kiipeämään mahdollisimman helposti. Eli löytämään reitillä itselle helpoin beta. Jalkatekniikka on myös varmaan vahvuus. Siitä syystä loivahkoprofiiliset reitit sopivat itselle parhaiten. Mulla on myös töppöjalat ja pitkä selkä, niin määrätynlaiset huukit sopii ihan hyvin. Tiivistettynä lienee se, että olen ehkä ennemmin hyvä kuin vahva. Joten toive on, että fyysisten ominaisuuksien parantaminen voisi auttaa kokonaistasoon. Hauskaa nähdä mitä testaus sanoo?

Kiinnosteleeko kisailu?
Ehdottomasti! Varsinkin nykyisessä formaatissa, jossa kisoihin panostetaan merkittävän paljon. Peruskisoihinhan nykypäivänä tyhjennetään koko halli ja nähdään useampi päivä verta ja hikeä, jotta halli on pullollaan toinen toistaan hienompia reittejä. Olenkin aina joskus pohtinut, että jos osallistuu vaikkapa Boulderliigan osakilpailuun, niin useimmiten reittitarjontaa voisi verrata siihen, että kiertäisi vaikkapa pääkaupunkiseudun hallit ja yrittäisi kiivetä jokaisesta parhaat 5 reittiä. Ikämiessarja mahdollistaa myös sen, että useimmiten voi olla kympin sakissa. Toivottavasti sakki uskaltaa tämän koronahässäkän jälkeen taas osallistua karkeloihin sankoin joukoin, jotta niitä on edelleen mielekästä järjestää.

Myös Derbyihin olisi mukava osallistua vielä tulevaisuudessa. Kärkkäisen Josen kanssa tiimiydyttiin pari vuotta sitten järjestettyyn Derbyyn Kouvostoliiton ympäristössä ja kokemus oli mainio. Siitäkin huolimatta, että luulin saaneeni kihdin kun varpaat olivat pari-kolme viikkoa niin kipeät, että piti käyttää sandaaleja kun kengät ei menneet jalkaan. Se saattoi onneksi johtua kuitenkin ennemminkin vuorokauden aikana kiivettyjen reittien määrästä, kuin riettaasta elämäntyylistä. Kukapa järjestäisi boulderkisan Hueco Rock Rodeon tyyliin?

Katso ylläoleva video Antin ensimmäisestä PT-sessiosta, jossa tehtiin kartoitusta tämän hetkisestä tilanteesta…

 

Kuvat ja video: Sami Romppainen / VOEMAMEDIA

avoinna

VOEMAn talviaukioloajat (1.9.2024 alkaen)

MA – PE  15.00 – 21.00
LA – SU 12.00 – 18.00

Poikkeavista aukioloista ilmoitellaan sivuston ajankohtaista -osiossa.

TÄRKEÄT INFOT

YHTEYSTIEDOT

VOEMA – Kuopion kiipeilykeskus
Kaivotie 23
70700 KUOPIO
email. info@voema.net
puh. 040 522 2655

SOME

Facebook Instagram Vimeo Youtube
VOEMA
kaikki oikeudet pidätetään. copyright voemamedia 2018
PUH: 040 522 2655 (aukioloaikoina)
YHTEYDENOTTOLOMAKE
Scroll to top