Vanha koira uudet temput, part 18 (Legendary Old Dog)
Maamme lyhyeen, mutta tanakkaan kiipeilyhistoriaan nivoutuu melkoinen määrä legendaarisia hahmoja, mutta luultavasti kenestäkään ei löydy yhtä paljoa legendoja kuin Tomi Nytorpista. Suihkosen Henkkaa voi liene pitää suomalaisen sporttikiipeilyn jedinä, mutta Tomi on on ainakin minun ikäluokkani (kiipeilevän sellaisen) silmissä se nuori Padawan, joka vei lajin uudelle tasolle ja lähenteli vankasti kansainvälistä tasoa jo 90-luvun lopulla. Tomi ei itse itseään varmaan koskaan superstarana ole pitänyt, joten hänestä varsinkin meidän +40-vuotiaiden miesten fanitus on joskus voinut tuntua hämmentävältä. Eräs ikätoverini naureskelikin joskus, että hänen tytärtään huvittaa erityisesti isukin fanitus erityisesti niissä tilanteissa kun esimerkiksi kisoissa Tomin saapuessa paikalle poistuu isältä puhekyky lähes kokonaan 🙂
Tomilla kiipeilyhistoriaa ja tarinaa löytyy sen verran pitkältä ajalta, että hiukan reilun tunnin rupatteluhetkessä ei ehditty kuin raapaista pintaa, varsinkin kun innostus meinasi viedä matkalla mennessään. Joten mikäli taivaankappaleet suovat, pyrimme taltioimaan hänen kanssaan part II-tuokion ja mahdollisesti videoimme samalla myös joitain ulkoreittejä vielä kevään aikana.
Kiipeilyuran alkuvaihetta. Aikakaudelle tyypillisesti Määttälän Leksalta hankitut La Sportivan Mythokset (ja sukat) jalassa.
Koska tuollaiseen lyhyeen haastatteluhetkeen ei saa millään nivottua haastatteluviikonlopun aikana rupateltuja hetkiä, tahi varsinkaan niistä välittyneitä tunteita, pyrin niitä vielä hieman avaamaan omasta näkövinkkelistäni.
Ihminen tarvitsee onnistuakseen ja kehittyäkseen useimmiten muita ihmisiä ympärilleen. Tomin osalta kiipeilyn aloitus sijoittui Tampereen Pelikaaniin (kiipeilyhalli), mutta varsinaisesti lähti lentoon hänen tutustuttuaan Salosen Vesaan ja Samiin. Trion veturina toimineen Vesan auto ja ehtymätön into antoivat lisäbuustia jo lähtötilanteessa innokkaalle rimpulalle ja kehityskäyrä oli kyseiseen ajankohtaan (90-luvun alku) peilaten häkellyttävä.
8a:n saittikuntoon ei välttämättä tarvitse maailman hienointa seinää…
Koska harjoitusfaciliteetteja ei liiemmin ollut, rakentelivat nuorukaiset itselleen sen ajan boardeja latoon ja Tomin vanhempien vajaan. Kyseiseen latoon sijoittuukin Suomen ehkä ensimmäinen kiipeilyelokuva ”Snake dansing on the wall” (nimi on tosiaan kirjoitettu näin toim.huom.). Tarkkasilmäinen katsoja voi huomata, että merkittävä määrä otteista oli jo tuolloin omatekoisia. Koska otteita ei juurikaan tilaamalla saanut, niitä tehtiin innovatiivisilla tyyleillä. Yksi omaan korvaan erikoisimmista ratkaisuista olivat jääkiekot, joihin nuorukaiset sahasivat incut-listan keskelle ja ruuvasivat seinään. Toimivat kuulemma yllättävän hyvin.
Sittemmin Vesa on tehnyt klassikkomaineen statuksen saavuttaneita kiipeilyelokuvia joita Tomikin on tähdittänyt, kuten ”Köydettömät”. Oleellinen osa kiipeilyssä kehittymistä oli ulkokiipeily, jonka kehittämiseen Salosen serkukset Tominkin ottivat mukaan alusta saakka. Köysikallioista alkuajan merkittävimmäksi kehitystyöksi sijoittui kotiseutu Tampere/ Nokia -akselille sijoittuneen Ketaranvuoren avaaminen. Tomille yksi mieleenpainuneimpia reittejä on ”Hyttysmän” (7c) jonka avausprosessia hän videolla hiukan kuvaakin. Nimen taustalta löytyy jo yllä mainittu siihen aikaan hoikahko varsi, josta Vesa käytti reitin nimeksi muodostunutta termiä.
Harjoittelumetodina poikkarit…
Boulderointia ei 90-luvun kiipeilymaailmassa vielä varsinaisesti mielletty omaksi lajikseen (ainakaan Suomessa), vaan bouldereiden kiipeäminen oli pääsääntöisesti treeniä ja useimmiten poikkareita. 90-luvun puolivälin jälkeen sekä Tomi, että Saatsin Juha käväisivät kumpikin Fontsussa ja ajatus suoraviivaisemmistakin bouldereista heräsi. Vaikkakin Martin Nugentin klassikoita ”Metropolis” (7B) ja ”Melankolia” (7B+) Mellunmäessä pidettiin tuohon aikaan Suomen vaikeimpina bouldereina, niin samoihin aikoihin yhtä kovia bouldereita avattiin myös Jyväskylän ja Nokian suuntaan. Saatsin Juha kiipesi ensin Suolahden suuntaan reittejä kuten ”Licence to Piss” (8-/7B) ja ”Kokovartaloerektio” (8-/-7B) ja hiukan sen jälkeen Muuratsaloon ”Nakit ja muusin” jonka vaikeus on sittemmin asettunut jopa 7C:n kantturoihin. Myös Remosen Jussi avasi oman tiukkiksensa ”Salamurhaajan”, jolle hän antoi ilmeisesti vaikeutta 8+ eli n. 7C. Nokialla Tomi taasen poikkaroi ”Pompaa” 7B+:san verran. Maaseudun pojat kävivät vuoron perään toistensa uusiin reitteihin tutustumassa ja Juhasta tulikin Tomin seuraava merkittävä mentor ja rinnallakulkija, jonka kanssa he muun muassa kävivät tutustumassa maailman tasoon kisakiipeilyn merkeissä.
Sekvenssi Pompaan, jolla Tomi osallistui omalta osaltaan boulderoinnin tason kiivaasen nostoon 90-luvun lopulla…
Yksi Tomin vankimmista rakkauden kohteista kiipeilyn saralla on ollut saittaaminen. Vaikkakaan sen harjoittelu ei Suomessa ole ollut maailman helpointa, on vuosikymmeniä kestänyt voimakestävyyden treenaaminen antanut tähän kiipeilyn kuningasmuotoon melko hyvän sitkeyspohjan, joka on mahdollistanut sen, että reittiä ei ole aina tarvinnut lukea edes välttämättä oikein. 1998 suomalaista kiipeilyhistoriaa siirrettiin Tomin toimesta uudelle levelille, kun hän kävi ensin Ceusen reissulla saittaamassa läjän reittejä välillä 7c- 7c+ ja syksyn reissulla Mallorcalla tipahti ensimmäinen 8a onsight, ”Football Fun”.
Sankarin fiilis ekan 8a onsightin jälkeen…
Merkittävää on, että tuohon maailmanaikaan 8a:n saittaaminen oli hyvin lähellä maailman ehdotonta kärkeä. Samalla retkellä Tomi kokeili tavoistaan poiketen muuvit reittiin nimelta ”Comando Madrid” 8b+. Spekulointi jälkeenpäin on aina helppoa, mutta Tomi hieman pahoitteli, ettei ottanut kyseiseen reittiin saittiyrkkää tuolloin sillä toisella yrityksellä se oli mennyt luvattoman helposti. Toisaalta hän oli hyvillään, sillä ehkä aika ei olisi silloin vielä ollut kyseiseen suoritukseen kypsä ☺. Monelle kiipeilyn harrastajalle herran ehkä merkittävimpänä saittisuorituksena lienee kuitenkin Falkberget-klassikko ”Matador” 8a jonka osalta legenda kertoo herran pakitelleen reitin kruksista mentyään sekvenssiin ensin vääräkätisesti. Mene ja tiedä, mutta suorituksena hämmentävä…
Kisailua aikana, jolloin vedettiin listoista kilpaa niin pitkään kuin jaksoi…
Tomin kanssa turinoidessa käy rivien välistä merkittävästi ilmi miten suuri merkitys kiipeilyssä linjoilla, kiven laadulla ja kiipeilyseuralla hänelle on ollut. Tomin kohdalla yksi ensimmäisiä rakkaussuhteita kiipeilyreittiin oli syntynyt Patrick Edlingerin klassikkoon ”Take it or, Leave it” 8a Verdonissa. Kyseinen rakkaussuhde syntyi 90-luvun alussa, kun nuori mies oli ostanut Akateemisesta kirjakaupasta saksalaisen Rottpunkt-lehden, jossa oli kuva kyseisestä reitistä Verdon-artikkeliin yhdistettynä. Loppujen lopuksi kyseinen multipitch antautui monen mutkan jälkeen vuonna 2012 ja tarinan kaari sai päätöksensä. Kyseisen reitin kuvat on otettu samalla klassisella tyylillä (ja saman klassisen kuvaajan toimesta), kuin Tomin samana vuonna avaama trädisuperklassikko ”Hiidenkirnu” 8a. Eli köysi pulttiin kiinni (tai hiidenkirnun osalta kallion juureen kiilaan), tarpeeksi löysää köyteen, jotta siihen uskaltaa hypätä kuvan ottamisen jälkeen. Vaimo jumaroimaan kallion päälle kameran kanssa ja ottamaan klassikkokuvia. Jos tuo ei ole rakkautta, niin mikä on?
HC-tyylillä kuvattu kiipeilylehden kansikuva Suomen hienoimmasta halkeamasta. Hiidenkirnu 8a. @Mina Nytorp
En malttanut myöskään olla kysymättä, onko Tomi koskaan harmitellut sitä, ettei laittanut kaikkea yhden kortin varaan ja lähtenyt koettamaan rahkeitaan ammattilaisuudessa. Tähän pohdintaa haastattelussamme.
Rakkautta käsityöhön…
Teemaa pohdiskelimme myös yhden Tomin pitkäaikaisimmista kiipeily-ystävistä, elikkäs Mannin Olli-Petterin kanssa. OP kiteytti mielestäni oman näkökulmansa mainiosti. ”Mikäli haluat tehdä töitä, olla hyvä perheenisä ja samalla maailman eliittiä kiipeilyssä, ei voi havitella sitä, että olisi kiipeilyn osalta sitä kaikissa osa-alueissa vaan on valittava taistelunsa”. Tomin osalta tämä on toiminut siten, että herra on rakentanut itselleen yhden Suomen hienoimmista (ellei hienoimman) koticaven ja mahdollistanut treenaamisen näin aina kun se itselle sopii. Kun siihen lisätään Tomin oma ajatus siitä, että sanontahan sanoo ”Vahvista vahvuuksiasi”, on kokonaispaketti melko lailla valmis. Hän kertookin treenaavansa melko lailla joka päivä jonkin verran ja aina voimakestävyyttä. Kuulostaa hullulta, mutta on toiminut häkellyttävän hyvin jo kolmisenkymmentä vuotta… Vaikkakaan herra ei ehkä ole dynaamisten muuvien ja koordinaatioloikkien velho, on pienestä otteesta huonoilla jalkaotteilla vetäminen jotain sellaista mitä en ole muualla livenä nähnyt. Treenaamisesta teemme toivottavasti oman jaksonsa vielä kevään aikana.
Loppuun vielä haastattelutuokiomme paikaksi valitun puusepänverstaan seinälle taltioituja kuvia Verdonista ja Silbergeieristä.
Verdon, Silbergeier
KATSO ALTA VIDEO ANTIN JA TOMIN JUTUSTELUTUOKIOSTA
VIDEO: Marko Kauko