Syksyn 2021 teemana tuntuu olevan pitkien, jopa kiipeilyuran mittaisten tavoitteiden kellistäminen. VOEMAn oman reitintekijä/kiipeilyvalmentajan Kalle-Pekka ”Keipsi” Lappalaisen kohdalle tällainen merkkipäivä osui viime sunnuntaina 24.10. Tynnyrikivellä ”Kovasikajutun” kanssa painiessa.

Keipsin ja ”Koviksen” yhteinen viha-rakkaussuhde alkoi jo vuonna 2016 heti Mestari Romppaisen avattua kyseisen kuningaslinjan. Alkuun kyseessä oli samanlainen suhde, kuin pikkupojalla Dallasin Pamelaan:  Saavuttamaton, mutta ultimaattinen haave. Työstely olikin tuolloin lähinnä muuvien tapailua kiven muiden reittien totisemman työstön lomassa. Parin ensimmäisen vuoden aikana kaikki muuvit löytyivät yhteistyössä Korholan Tapanin kanssa ja ajatus jonkinlaisten linkkien kasailusta syttyi. Reitin jyrkkä (lähes katto) alaosa pitää sisällään Keipsin betalla 12 käsimuuvia ja vähintään saman verran jalkamuuveja. Suurin osa muuveista tehdään huukeista, joten ländin kivisyys tekee niihin melkoisesti kuumotuskerrointa. Pädien lisääntyminen vuosien varrella vähensi henkisyyskerrointa ja 2018-19 reitin alaosa meni ensimmäisiä kertoja kahdessa osassa. Vasta tässä vaiheessa nuori Padawan alkoi pohtimaan, että reitti voisi olla ihan oikeasti hänen saavutettavissaan, eikä pelkästään hieno kattokomperssio, jossa voi käydä treenaamassa hienoja muuveja…

Varsin nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että reitin kahdessa osassa kiipeäminen ei tämän reitin kohdalla todellakaan tarkoita sitä, että se olisi menossa. Jossain vaiheessa tirehtööri huomasi, että reitistä oli tullut päähänpinttymä ja kun työstösessioita alkoi olla alla jo kymmenittäin takaraivossa alkoi painamaan ajatus, että ”kaikki odottavat, että minun pitäisi kiivetä tämä reitti (vaikka luultavasti kukaan ei oikeasti mitään paineita asettanutkaan…). ”2019 syksyllä tai 2020 keväällä sain myönnettyä itselleni, että reitillä käyminen alkaa tuntua pakkopullalta ja se ”kiva” alkaa samaa vauhtia katoamaan muustakin kiipeilystä”.

Koronakevät 2020 pelasti kiipeilijät loistavilla keleillään ja Keipsi päättikin tuolloin jättää reitin (ehkä jopa pysyvästi), koska se ei vain tuntunut etenevän mihinkään suuntaan kuukauden simulaattoritreenin jälkeenkään. Loistavat kelit, hyvä seura ja lähes rajaton määrä hienoa kiivettävää Itä-Suomessa tarjoilivat vastineeksi ehkä parhaan kiipeilykevään koskaan ja aito kiipeilyn ilo ja motivaatio alkoi taas useiden hyvien toppausten myötä löytyä.

”Koviksessa huukkeja ei säästellä” (Keipsin videoarkistot)

Hyvän fiiliksen myötä pakun nokka taas kääntyi kohti ”Kovista”. Vanhat linkit löytyivät selkärangasta ja motivaatio oli projektoinnin suhteen oli taas korkealla. Jotta kaikki ei olisi kuitenkaan niin simppeliä, herra mursi ranteensa reitinteon lomassa ja taas oli aika kasailla itseään niin fyysisesti kuin henkisestikin… Samaan aikaan  myös sen hetkisen vuokrakämpän sisäilmaongelmat synnyttivät massiiviset allergiset reaktiot koko kropan hilseillessä ja kutistessa. Tässä vaiheessa mikään kiipeily ei luonnollisesti juurikaan napostellut pätkän vertaa. Iho-oireiden kanssa painiskellessa meni vajaa vuosi ja ne alkoivat hellittää vasta 2021 keväällä, kun Keipsi lähti elämänkumppaninsa kanssa Itä-Eurooppaan lomailu/kiipeilyreissulle pariksi kuukaudeksi. Rento köysikiipeily antoi myös kropalle aikaa palautua vuosien aikana hankituista tulehdustiloista eikä tehnyt huonoa myöskään mielelle. 

Karma antoi kesälle 2021 pikku lisämausteen, kun reitintekijäkumppani Romppainen loukkasi polvensa, eikä pystynyt tekemään reittejä (tai varsinkaan testaamaan niitä) VOEMAlla normaaliin malliin. Tästä syystä kuormitus kesän aikana oli varsin vahvasti plussamerkkinen, mutta onneksi kropassa ei mikään tällä kertaa  hajonnut. Jälkeenpäin ajatellen koko kropan överirasitus saattoi toimia kyseiselle reitille jopa jonkinlaisena ”superkompensaationa”.

Kesän 2021 lällerökelien jälkeen syksyn ensimmäiset viileät kelit saivat aikaan ainakin fiiliksessä dramaattisen muutoksen. Huippukeleillä high pointit siirtyivät viimeiseen vaikeaan muuviin, mutta lähetysjännitys ei kuuden vuoden työstön jälkeen meinannut muuttua ihan oikeasti ajatukseksi siitä, että reitti oikeasti olisi menossa. Kavereille laitetut viestit, joissa hän vakuutteli reitin tipahtavan seuraavassa sessiossa tuntuivat ennemminkin vakuuttelulta itselle, mutta loppujen lopuksi ne ehkä saattoivat jopa hiukan lisäboostia tuodakin.

”Mulla on ollut monesti tapana kämmiä reittejä niiden helpoissa toppauksissa, joten tällä kertaa Samin sanat, että ”Nyt harjoittelet sen loput niin hyvin, että se menee unissaan vaikka ilman käsiä!” 

Reitin puolivälin kahvalta lähdettäessä on jäljellä vielä n. 4 metriä hänkkäävää halkeamaa, joka kiivetään kahden kiven välissä. Korhosen Tapsa pohti joskus ääneen, että loppuhalkemaa kiivetessä ei enää tarvitse spotata, mutta pitää varata mukaan jauhelihalaatikko mukaan, jos sieltä joku päättää pudota…

”Betaakin tuli muutamaan kertaan pohdittua” (Keipsin videoarkistot)

”Lähetyspäivänä Samin sanat toppauksesta kävi taas mielessä ja tästä syystä kiipesinkin yläosan lähetyspäivänä lämppäriksi vielä pariin kertaan ja merkkailin/ mankkailin otteet huolella. Löysinpä vielä halkeamasta suhteellisen hyvän jammin, johon käsi piti vain tunkea kyynärpäätä myöden”.

”Varsinaisessa sendissä kaikki osui kohdalleen ja aiempaan highpointiin saapuessa fiilis oli lähinnä hämmentynyt. Sain nopeasti ajateltua, että jokainen muuvi murahduksen saattamana on lähempänä joskus tulevaisuudessa siintävää lähetystä, kunnes yllätinkin itseni ja pääsin hyppäämään puolivälin kahvaa merkkaavaan hammaskahvaan… Olen onneksi omasta mielestäni suhteellisen hyvä pitämään pään kasassa korkeilla henkisillä reiteillä ja varsinkin sellaisessa maastossa, josta ei enää voi tippua. Kiven päällä olo oli klassisesti tyhjä”. Tähän olotilaan pystyy varmasti samaistumaan jokainen joka on joskus investoinut kymmeniä päiviä reitin projektointiin ja viimein sen kiivennyt…

Viimeisten vuosien aikana Keipsi kertoo kohdanneensa valmennushommissa lukuisia täysin erilaisia kiipeilijöitä ja vähintään saman verran erilaisia motivaation lähteitä. Lähes kaikkien kanssa on tullut puhuttua ulkoisen ja sisäisen motivaation erosta, mutta sitä siistimpää oli löytää tuo prosessin kaari tässä mittakaavassa omasta elämästään. Alkuvaiheessa into reittiä kohtaan sekä sessioihin liittyvät sosiaaliset kokemukset  toimivat ultimaattisena sisäisenä motivaationa, joka vuosien varrella muuttui kuitenkin  pakkomielteeksi ja sitä kautta  johtivat jonkinlaiseen paineeseen (ulkoinen motivaatio) siitä, että toiset odottavat sinun kiipeävän reitin… Kun tuosta pakonomaisesta päähänpinttymästä pääsi taas eroon ja se jo aiemmin mainittu ”kiva” taas kiipeilyyn löytyi, oli reitti mahdollista kiivetä, kun siihen ei ollut pakkoa…

”Sendipäivä kiteytyi monella tapaa kaikkeen siihen, jota kiipeilyssä rakastan. Kun olin oman viha-rakkaussuhteeni päättänyt, oli Ellun (Elina Nevalainen) vuoro hypätä sendijunaan ja topata henkinen highball ”Kosmiset Parapäivät, 7A”, jonka jälkeen päivän kruunasi vielä Jonnan (Kivelä) pitkäaikaisen projektin ”Paha arkkitehti” 7A kellistyminen. Kumpaisellekin heidän reittinsä pitivät sisällään juuri niitä elementtejä, joissa he ovat kiipeilijöinä halunneet kehittyä”.

Loppukaneettina voidaan mainita Keipsin haluavan kiittää kaikkia niitä, jotka ovat olleet lukemattomia kertoja spottailemassa ”Koviksella” (näitä ovat esim. Jonna, Ellu ja Jari) sekä erityisesti elämänkumppaniaan Saraa, joka on sietänyt köljyrinnan päähänpinttymää jo vuosia ja jaksanut raahautua jopa henkiseksi tueksi reitin alle uskoa valamaan.

Katso Keipsin sendivideo alta!