Aiempi liikuntataustani koostuu lähinnä jalkapallon pelailusta joukkuetasolla penskana, sekä kuntosali- ja kehonrakennusharjoittelusta 17-vuotiaasta alkaen. Eli noin seitsemän vuotta tuli rautoja veivailtua vaihtelevalla menestyksellä.  En tainnut treenata missään vaiheessa täyttä vuotta ilman useiden viikkojen tai jopa kuukausien taukoja milloin milläkin verukkeella – intti, siviilipalvelus, sairastelut, työt, pienemmät tai isommat loukkaantumiset jne. Oikeasti kyse oli siitä, että yritin väkisin harrastaa jotain sellaista, mikä ei ollut todellinen intohimoni. Vuosi toisen jälkeen sama toistui: Motivaatio laski, tuli treenitauko jonka jälkeen palasin takaisin salille. Tauon pituudesta riippuen kesti viikkoja tai jopa kuukausia saada lihaksisto taas siihen kuntoon, että pystyi treenaamaan nousujohteisesti, säännöllisesti ja kovaa. Sitten jaksoi muutaman kuukauden treenata, kunnes taas tuli pieni kremppa tai motivaatio lähti toiviomatkalle jonnekin kauas, kauas pois.

Kokeilin kiipeilyä ensimmäisen kerran syksyllä 2013. Minulla oli jonkin sortin treffit erään naisen kanssa Voemalla.  Aluksi pelotti niin vietävästi (kiipeily siis), mutta siitä se homma lähti etenemään (kiipeily siis).

Vastuuvapautuslomaketta lukiessa tuli mieleen, että mihinköhän sitä tuli ryhdyttyä. Lähteeköhän tässä henki? Vääntyykö nilkka tai ranne? Nolaanko kaikki muut kun satun olemaan niin lahjakas kiipeilijä? (… Juonipaljastus: en nolannut)

Kun lopulta sain tossut jalkaan ja pääsin seinälle asti, epäilykset alkoivat hälvetä. Kiipesin ensimmäiseksi 4-greidin reittejä matalimmasta päästä, jotka eivät olleet kovin haastavia, mutta siltikin tuntui kuin olisi jossakin korkeassa ja vaarallisessa paikassa. Liikkuminen tuntui oudolta – keho oli tottunut kiipeämään vain tikapuita ylös ja meno oli sen mukaista. Jonkun verran vitosiakin uskaltauduin yrittämään ja niillä jouduin jo ensimmäistä kertaa ylittämään itseni. Jonkinasteisesta korkean paikan kammosta kärsivänä ensimmäinen hallitsematon putoaminen oli pelottava ja samalla erittäin vapauttava asia: Eihän tässä käynytkään kuinkaan!

Ensimmäisellä kiipeilykerralla kädet väsähtivät reilusti alle tunnissa. Kiipeilyn kannalta lajinomaista puristusvoimaa on hankala hankkia mitenkään muuten kuin kiipeämällä – Tämä on varmastikin tuttu ilmiö lähes jokaiselle lajia kokeilleelle.

Fiilikset ensimmäisestä kiipeilykerrasta olivat erittäin positiiviset: Vihdoinkin laji joka on samaan aikaan haastavaa, kehittävää ja erittäin hauskaa!

Muutaman kertakäynnin jälkeen arvelin, että kyllä tämä taitaa ihan oikeasti olla minun lajini. Ostin kuitenkin kymmenen kerran kortin vielä varmuudeksi. En halunnut sitoutua pitkäaikaisesti ennen kuin olin varma, että myös kävisin säännöllisesti kiipeilemässä.  Vuosi vaihtui ja varmuus tuli, helmikuussa 2014 liityin vuosijäseneksi. ”Siitä se ajatus sitten lähti”!

Aluksi kävin kiipeilemässä noin kerran viikossa. Ensimmäisen kiipeilykerran jälkeen kesti viisi päivää ennen kuin lihaskivut hävisivät kyynärvarsista, joten aluksi piti pitää huoli riittävästä palautumisesta. Kun keho ja iho alkoi tottua uudentyyppiseen rasitukseen, lisäsin kiipeilykertoja asteittain. Kiipeilykertojen lisääntyessä myös treenien suunnittelu on alkanut nostaa päätään – Määrää ei voi nostaa loputtomiin.  Painottamalla eri päivinä erilaisia reittejä ja harjoitteita voi treenata peräkkäisinä päivinä paljon tehokkaammin kuin kiipeilemällä suunnittelematta. Suurin ongelma kohdallani tuntuu olevan suunnitelmissa pysyminen. Kiipeily on vaan niin mukavaa, että jos meinaa tehdä vain huoltavan treenin niin tossut on parempi jättää kotiin. Muuten sitä löytää itsensä killumasta muodon reunasta…

 

Ehkäpä hienoin asia kiipeilyssä on yhteisöllisyys. Kuntosalihommiin verrattuna kiipeily on äärimmäisen sosiaalista. Lähes vuosikymmenen kestäneessä raudankolistelussa on tullut suoraan pari uutta kaveria ja muutamia sellaisia, joita tulee moikattua kaupungilla kohdatessa.  Kiipeillessä vastaavasti on tullut useita kymmeniä uusia kavereita ja tuttuja, vain vuoden ajanjaksolla. Varsinkin tällaiselle lievästä sosiaalisesta jännityksestä/kömpelyydestä kärsivälle kiipeily on tehnyt paljon hyvää. Voemalle tullessa tuntee aina itsensä tervetulleeksi.  Salilla tottui siihen, että jokainen keskittyi itseensä ja vain omaan treeninsä, eikä muiden kanssa ollut normaalia puhua.

Kiipeilyn todellinen hienous paljastuu kuitenkin kokonaan vasta ulkona kiipeillessä. Siitä mahdollisesti lisää toisessa kirjoituksessa!

Kiipeily on mitä parhain tapa kehittää kehoa ja mieltä, olit sitten vasta-alkaja tai kokeneempi tekijä. Laji soveltuu erittäin hyvin niin ”casual”-kiipeilijöille kuin tavoitteellisesti treenaaville. Mahtavia hetkiä kiipeilyn parissa ja VOEMAlla nähdään!

– Jukka (VOEMAn vuosijäsen)